Kustantaja: Otava. 221 s.


Arvio: 10


Ystävän kuolema koskettaa aina läheisiä. Aina. Väkivaltaisen lopun viedessä läheisen mukanaan se kuitenkin polttaa lähtemättömän jäljen ympärillä olevien ihmisten elämään. Mikäli lähtö tapahtuu oman käden kautta, on tilanne vielä hirvittävämpi. Aihetta on käsitelty monella eri tasolla, niin kirjan kuin elokuvankin muodossa. Anna-Leena Härkösen romaani Loppuunkäsitelty on vain astetta kamalampi, koska se kertoo todellisesta tapahtumasta, Härkösen siskon Killin itsemurhasta joulukuussa 2003. Kirja kuvaa, miten tapahtuma vaikutti läheisiin, ilman naamioita ja kaunistelua, asioiden oikeilla nimillä.


 

Kirja alkaa, kun poliisit saapuvat kirjailijan kotiin kertomaan sisaren itsemurhasta: Killi on hypännyt alas parvekkeelta. Uutinen on kaiken ympärillään romuttava pommi ja pysäyttää arjen ympärillä. Tuosta eteenpäin kirja näyttää erilaisia surutyön vaiheita: Anna-Leena pohtii, onko Killillä hyvä olla. Hän tuntee myös syyllisyyttä tapahtuneesta ja käy lävitse viimeisiä tapaamisiaan Killin kanssa. Tapahtuma vie Killin läheiset mukanaan, niin sisaret ja veljet kuin poikaystävänkin, joka ei voi käsittää tapahtunutta ja vajoaa surkeaan itsesyytösten tilaan. Anna-Leena käy lävitse tapahtumia tarkasti ja niin tunteellisesti, että lukija pääsee hyvin mukaan hänen päänsä sisään hänen tyhjentäessään Killin asunnon, mennessään hautajaisiin, ottaessaan vastaan Killin tavarat poliisilta ja surressaan Killiä läheistensä kanssa. Surun keskellä hän yrittää analysoida tapahtunutta: mikä Killin sai tekemään itsemurhan, vaikka ympärillä oli ihmisiä jotka rakastivat häntä ja välittivät hänestä? Lopulta, kaikkien tunteiden keskeltä astuu kuitenkin esille jonkinlainen hyväksyntä, mutta kirjassa kuitenkin todetaan, että ”asia ei ole koskaan loppuunkäsitelty”.


 

Syitä analysoidessaan kirja kertaa tosiasioita: Killi poti keskivaikeaa masennusta, ja hänellä oli siihen lääkitys. Epäilys kuitenkin häilyy - oliko diagnoosi loppukädessä oikea ja saiko Killi oikean lääkityksen elämää hiljaa kalvavaan tilaansa? On järkyttävää, miten Killi torjuttiin, kun hän pyysi että hänet otettaisiin sisään mielisairaalaan: lääkärin mukaan Killi ei ollut ”tarpeeksi sairas”, että hänet voitaisiin ottaa hoitoon. Raivostuttavaa. Kirja kertoo jotain keskeistä meidän yhteiskunnastamme, kauniiden ihmisten yhteiskunnasta, jossa ei ole tilaa sairailla ja kärsiville, köyhille ja riistetyille. Yhteiskunnassa, jossa ihmisten itsekkyys on yhä suuremmin yhteistä tilaamme määrittävä tekijä, halutaan säästää sieltä mistä on odotettavissa vähän, ja heikkoa vastarintaa: mielenterveyspotilailta, asunnottomilta ja muilta heikoilta ryhmiltä. Heidät halutaan pois silmistämme, ja sitä kautta pois mielestämme. Härkönen toteaakin:” Hulluista ja hankalista pääsee eroon niin, että ne lähetetään matkoihinsa niin, että ne voivat rauhassa hyppiä parvekkeilta alas.” Ongelman ei haluta näkyvän missään mielessä. Kysymys on suunnattava myös meille itsellemme: koska olemme valmiit luopumaan omasta, sisäänrakennetusta itsekkäästä julmuristamme, jotta pystymme kohtaamaan keskuudessamme majailevan ongelman joka uhkaa ulkoistua yhteiskunnan ulkopuolelle? Milloin olemme jälleen ihmisiä?


 

Kirjassa on monia kauniita ja koskettavia hetkiä, joten on hankalaa valita kaikkein kaunein niistä kuvattavaksi tähän. Mielessä kenties kirkkaimpana säihkyy Anna-Leenan viimeinen kohtaaminen Killin kanssa tavaratalossa Helsingissä, iloinen ja mukava hetki, jolloin ei mitenkään voinut aavistaa, miten kaikki päättyisi. Tuo hetki säilyy koko loppukirjan ajan mielessä, kun kerrataan kaikkea sitä, mitä ei koskaan enää tulla tekemään yhdessä.


 

Kirsti ”Killi” Härkönen ehti elää noin kolmekymppiseksi, mutta teki mittavan elämäntyön niin musiikin kuin ihmisoikeustyön saralla. Hän teki hartiavoimin töitä turkkilaisten naisten parissa, jotka olivat kohdanneet väkivaltaa niin aviomiestensä kuin poliisinkin taholta. Kuollessaan hänellä oli loppuvaiheessa kirja Turkin kamalasta ja luonnottomasta ihmisoikeustilanteesta. Kunniallisen naisen taakka julkaistiin postuumisti Killin kuoltua. Pitääkin lukea uudestaan. Kirja on vaikuttava ja valvotti kieltämättä pitkään lukemisen loputtua.


 

Eero