"Selvä tapaus", olivat muut poliisit todenneet, kun nainen oli löydetty roskakatoksesta aamulla kuolleena. "Etsinyt kylmissään suojaa, ja paleltunut tänne", he olivat sanoneet. Helena Virtasen, 39 vuotta, elämä oli päättynyt karmeasti: pakkaseen paleltumalla. Ikävää, naisella oli kuulemma tytärkin lastenkodissa. Mutta kun hän oli katsonut naisen rauhallista olemusta, hän oli tuntunut tietävän, että asiassa olisi varmasti jotain muuta. Nainen näytti siltä, kuin tämä olisi vain lysähtänyt katokseen vakaana aikomuksenaan lähteä sieltä pois.

 
 Nyt istuessaan työhuoneessaan hänestä tuntui, että jokin pala puuttui vieläkin. He olivat kyllä oikeastaan tehneet kaiken, mitä voitavissa oli: nainen oli sosiaaliviranomaisten mukaan ollut jo vuosia asunnottomana, ollut alkoholisti, tapellut muiden kaltaistensa kanssa, pidätetty päästetty vapaaksi, kerännyt pulloja, käynyt panttirahoilla läheisessä baarissa ja näin poispäin. Kuitenkin, jotain poikkeavaa naisen elämän päättymisessä oli ollut tämän yleisiin tapoihin nähden. Yleensä nainen oli mennyt yömajaan yöksi, ja jos ei sinne, niin hän oli hiipinyt johonkin muuhun lämpimään paikkaan, kuten rappukäytävään. Miksi nainen nyt olisi mennyt roskakatokseen nukkumaan, kun alle viiden metrin päässä olisi ollut kerrostalo? Järjetöntä, täysin typerää. Kuolemassa oli jotain epäluonnollista, aivan pakolta. Tähän mennessä juuri mikään muu kuin patologin lausunto ei ollut tukenut hänen teoriaansa, ettei nainen ollut kuollut luonnollisesti. Patologin mukaan kuolinsyy kyllä oli paleltuminen 24 asteen pakkaseen, mutta naisen verikokeet ja virtsanäytteet olivat tehneet selväksi, että nainen oli myös nauttinut purkillisen aspiriinia noin varttia ennen arvioitua kuolinaikaansa. Raportti mainitsi myös, että nainen oli ollut varsin reippaassa humalassa kuollessaan, ja tämän viimeinen ateria oli käsittänyt lihapullia, juuresmuusia ja viinirypäleitä.
 
Joku oli halunnut, että nainen kuolee. Mutta miksi ihmeessä joku olisi halunnut niin onnettoman olennon kuolemaa? Mitä sellaista nainen oli tehnyt, että joku oli tuntenut niin suurta tarvetta poistaa hänet elävien kirjoista, komisario pohti ajellessaan kohti tapahtumapaikkaa. Järjettömiä, täysin vailla tarkoitusta olevia pahoinpitelyitä oli koko maa täynnä jo muutenkin, mutta tämä poikkesi runsaasti kuluneesta juoppotappeluteemasta. Purkillinen aspiriinia oli kyllä varmasti sekin varsin karkea keino mutta varsin tehokas. Kun asia tulisi esiin, kaikki pitäisivät sitä itsemurhana ja juttu suljettaisiin. Näin murhaaja oli varmaankin ajatellut myrkyttäessään Helena Virtasen varttia ennen tämän kuolemaa. Mutta miksi? Tuo kysymys vaivasi komisariota kaikkein eniten. Mitä sellaista naisella oli, että hänet kannatti murhata kylmäverisesti? Viimeisen kerran Virtanen oli nähty elossa lähiön kaljabaarissa, jossa tämä oli syönyt viimeisen ateriansa sekä juonut reippaasti. Murhaajan oli täytynyt toimia baarissa, se oli varmaa. Tekotapa oli suoraan sanottuna vähemmän hienostunut, aivan kuin murhaajalla olisi ollut kovakin kiire saada Helena Virtanen tapetuksi. Kuka se oli? Mahdollisuudet voitiin rajata kahteen vaihtoehtoon: joko pöytäseuralainen (mikä oli epätodennäköistä sillä haastatteluiden mukaan Helena Virtanen oli syönyt yksin) tai sitten joku baarin työntekijöistä. Miksi? Murhaajalla oli täytynyt olla jokin yllyke, kipinä, joka oli saanut tämän toimimaan. Mikä oli ollut tuo tyystin äkkinäinen motiivi, joka oli saanut tämän toimimaan? Komisariota kylmäsi. Murha ilman motiivia tuntui kovin jäätävältä mahdollisuudelta.
 
Hän pysäytti auton tienviereen ja alkoi mielessään hitaasti käymään lävitse Helena Virtasen viimeisiä toimintoja illan aikana: Klo 18.57 hän palauttaa pulloja noin kahdenkympin edestä. Klo 20.00 hän tulee myyjän kertomuksen mukaan R-Kioskille ja ostaa arvan. Klo 22.33 Virtanen saapuu baariin ja tilaa itselleen aterian ja juo illan aikana reippaasti väkeviä. Hän lähtee baarista klo 23.17. Virtanen löydetään seuraavana aamuna kuolleena roskakatoksesta klo 6.34m, kun dyykkaamassa ollut nuori nainen tekee löydön sekajätelaarin viereen tuupertuneesta Virtasesta. Patologin mukaan arvioitu kuolinaika on ollut edellisenä iltana noin 23.32. Komisario muisteli kiivaasti tutkimuksen eri vaiheita,. kunnes yhtäkkiä hän muisti, että naiselle kuuluneesta selkärepusta ei ollut löydetty arvan arpaa, saatikka tämän taskuista. Naisella ei siis ollut arpaa mukanaan! Typerä väite, komisario ajatteli. Nainen oli saattanut heittää sen pois raaputettuaan sen jossain ja todettuaan arvottomaksi. Komisario käynnisti auton ja lähti ajamaan kotia kohti.
 
Pysähtyessään matkalla ABC-huoltamolla hän osti paikallislehden lukeakseen päivän uutiset. Mikään ei sinänsä yllättänyt häntä, mutta sivulle 5 ollut pikku uutinen sai hänet haukkomaan henkeään ja ryntäämään ulos lumiseen iltaan. "Se oli sittenkin se arpa", hän hoki käynnistäessään autoaan. Hän lähti suurella vauhdilla takaisin kaljabaarin suuntaan tietäen nyt, kuka oli lähettänyt Helena Virtasen ikuisuuteen.
 
Baarissa hän suunnisti suoraa päätä tiskille ja kysyi tiskiä pyyhkivältä mieheltä: "Onko Reijo Juntunen täällä? Olisi asiaa?" Vastapäinen, karkeakasvoinen mies kysyi: "Kuka kysyy?" Komisario vastasi: "Poliisi." Tarjoilija vastasi: "Minä olen. Mitä asiaa? Voidaan mennä tuonne pöytään juttelemaan." Komisario suuntasi Juntusen mukana nurkkapöytään, johon he istuutuivat. Komisario silmäili hetken Juntusen karkeita kasvonpiirteitä, karrelle kuivunutta ihoa, rasvaisia hiuksia ja tummuneita hampaita, jotka olivat vilahdelleet Juntusen puhuessa. Komisario kaivoi taskustaan Helena Virtasen valokuvan ja paiskasi sen pöydälle sanoen: "Muistatteko hänet? Helena Virtasen?" Juntunen vastasi hiukan huvittunut ilme naamallaan: "Tokihan minä nyt Helenan muistan. Yksinäinen akka, tuli tänne aina pari kertaa viikossa. Ei sillä koskaan näyttänyt oikein tuuria olevan tässä maailmassa, ei se vissiin missään edes asunut. Tehän kyselittekin jo siitä silloin pari päivää sitten." Juntunen nojasi taaksepäin ja katsoi komisariota odottavasti. Komisario päätti, että nyt oli aika iskeä sanan voimalla: "Pari päivää sitten hänellä kyllä oli tuuria aivan helvetisti." Komisario katsoi Juntusta pistävästi silmiin ja jatkoi: "Hän osti arvan, jonka raaputti täällä kuoliniltanaan. Voiton suuruus oli 10 000 euroa, kuten varmaan tiedättekin. Sillä te näitte tarjoillessanne, miten hän raaputti päävoiton esille, eikö vain? Kun näitte sen, päätitte toimia nopeasti, ettei hän ehtisi kertomaan voitostaan kenellekään ja tarjoilitte hänelle johonkin viinalasiin liotettuna purkillisen aspiriinia, jotka olitte kähveltäneet takahuoneen lääkekaapista. Ja kun hän lähti, päättyi teidänkin vuoronne juuri sopivasti ja seurasitte häntä kylmäverisesti roskakatokseen, jonne hän lähti vain hiukan levähtämään, kun taju alkoi lähteä. Ja kun hän oli kuollut, kaivoitte arvan esille hänen taskuistaan." Komisario paukautti vielä päivän lehden pöytään. jossa näkyi pikku-uutinen "Ihmisiä palstalla": "Baarityöntekijän onnenpäivä, arpavoitolla kymppitonni!"
 
Lopetettuaan kertomuksensa komisario näki, että väri oli paennut tarjoilija Juntusen kasvoilta. Tämä näytti erittäin huonovointiselta, aivan kuin tätä olisi juuri kumautettu lekalla päähän. Tämä mutisi hiljaa: "Ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä lehtijuttua, siis soittaa sinne lehteen ja pyytää niitä tekemään juttu." Komisario kaivoi käsiraudat päättäväisesti esiin ja nousi ylös. Juntunen mutisi vielä itsekseen: "Minä niitä rahoja tarvitsen enemmän kuin mikään pummi.” Komisario napsautti käsiraudat kiinni: "Nyt ette vain koskaan pääse nauttimaan niistä rahoista. Ja jos nyt todella puhutaan, niin Helena Virtanen olisi saanut noilla rahoilla kenties uuden mahdollisuuden. Mutta sitä emme saa koskaan tietää, koska katsoit oikeudeksesi viedä häneltä sen mahdollisuuden.".
 
Tuomio langetettiin myöhemmin kioskin valvontakameranauhojen (joissa näkyi arpaa lunastamaan tullut Juntunen) ja Juntusen auton hansikaslokerosta löytyneen arvan perusteelta, josta löytyivät sekä Juntusen että Helena Virtasen sormenjäljet.
 
Eero