Kerrospalvelija laski kevyen ja tyylikkään matkalaukun lattialle hotellihuoneen oven viereen. "Olkaa hyvä, rouva", hän sanoi ja katseli hiukan uteliaasti itseään vastapäätä seisovaa mustaan kettujakkuun kuumana kesäpäivänä tälläytynyttä naista, josta huokuivat arvovaltaisuus ja huippuunsa hiotut käytöstavat. Nainen oli kuitenkin kovin poissaoleva, joten kerrospalvelija toisti äskeisen hiukan kovemmin: "Olkaa hyvä, rouva!" Nainen hätkähti ja rupesi sitten kaivamaan käsilaukkuaan, josta ilmestyi nopeasti viiden euron seteli, jonka nainen antoi kerrospalvelijalle. Hän avasi vielä oven naiselle, joka astui matkalaukkuineen sisään ja paukautti oven voimakkaasti kiinni. Kävellessään käytävää pitkin poispäin kerrospalvelija oli iloinen muhkeasta juomarahasta, mutta samalla hänestä tuntui siltä, että naisessa olisi ollut jotain perinpohjaisesti vialla. Ajatus katosi pikaisesti hänen miettiessään, mihin voisi käyttää juuri saamansa rahat, vai säästäisikö ne.
 
Sisällä huoneessa rouva Sorainen heitti kettujakkunsa vuoteelle inhoten sen aiheuttamaa kuumuutta eikä käsittänyt, miksi oli pukenut sen ylleen lähtiessään kotoaan liikkeelle hetki sitten. Korkokengät kopisten hän käveli huoneen parvekkeelle ja katseli kesäkuista näkymää: aurinko paistoi kirkkaana ja komeana lukuun ottamatta muutamaa hassua pilveä taivaalla. Ei tuullut laisinkaan. Rouva Sorainen sulki silmänsä yrittäen sulkea ympärillä olevan maailman ympäriltään. Tuon kuumuuden ja kadulla leijailevan katupölyn kuivan ja raapivan hajun. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui kovin raskaalta, kuin siihen olisi sekoitettu litroittain bensaa.
 
Toisaalta, mikäs hänellä oli ollessa. Miljonääri Kauko-Aatos Soraisen vaimona elämä oli varsin mietoa, jaloa ja mukavaa. Toisin sanoen oikein pehmeää, niin kovin pehmeää. Rahaa oli millä mällätä, sitä ei sopinut kieltää. Hotellille hän oli matkannut kalliilla Maybachilla, jota ohjasi oma kuljettaja. Tällä viikolla häneltä oli palanut reippaasti rahaa muun muassa uusien huonekalujen hankinnassa, joita hän ei tosiasiassa olisi laisinkaan tarvinnut. Nyt ne oli jo kärrätty varastoon, kuinkas muuten. Vaatteiden ostossa ei sietänyt myöskään kursailla, vaikka komerot jo nyt olivat täynnä tavaraa. Käsiä koristivat paksut, timanttiset rannerenkaat ja kaulassa roikkuivat raskaana niin helminauhat kuin painava malakiittikoru, jonka vihreä väri hehkui polttavassa auringossa. Myös ravintolassa syönti päivittäin oli niitä ylellisyyksiä, joista rouva Sorainen nautti perustavaa laatua olevalla tavalla. Oli toki rouva Soraisella muitakin toimintoja, joista hän nautti suuresti, esimerkiksi erilainen yhdistystoiminta: tällä hetkellä hän toimi esimerkiksi asukasyhdistyksessä, taidemuseon johtokunnassa hän oli peräti varapuheenjohtaja ja raittiusyhdistyksessä hän oli toiminut  jo kymmenen vuotta (vaikkei kenties itse kuulunut raittiusaatteen innokkaimpiin edustajiin). Cocktail-tapahtumia tuli vastaan vuosittain varmasti satoja ja salamavalojen räiskyessä oli hyvä hiukan ottaa, sitä ei varmasti kukaan voinut kiistää. Niin, elämä tuntui aina ajoittain olevan pelkkää juhlaa rouva Soraisen elämässä.
 
Mutta se ei pitänyt paikkansa.
 
Rouva Sorainen aukaisi silmänsä ja tuijotti aurinkoista maisemaa inhon vallassa. Hän sylkäisi, ja räkä lensi pitkässä kaaressa parvekkeen reunan ylitse. Hän katseli, kuinka se katosi hänen näkyvistään auringon kultaamaan maisemaan. Hän käveli sisälle ja sulki parvekkeen oven takanaan lasit helisten. Hän istui sängylle ja otti käsilaukustaan taskumatin, josta vetäisi pitkän huikan. Mutta enää edes tuo aine ei tuonut hänen elämäänsä mitään kunnollista  täytettä, kuten se oli tuonut viimeisten vuosien aikana. Nyt se vain maistui kovin pahalta ja sieluttomalta. Elämä oli ollut hunningolla jo pidemmän aikaa mutta vasta viime viikkoina hän oli alkanut tunnustaa asian itselleen; rouva Soraisena tunnetun kiiltokuvan elämä oli lopullisesti ohitse. Kauko-Aatos Soraisen vaimolla ei pohjimmiltaan ollut omaa elämää, ainoastaan sivutuote herra Soraisen rahantäyteisestä menestyjän elämästä.
 
Jos hän vain olisi tuon tiennyt silloin, kun lähti Kauko-Aatos Soraiselle vaimoksi kolmekymmentä vuotta sitten parikymppisenä neitona kauppaopistolta, niin hän olisi miettinyt naimakauppoja kahdesti.  Mutta se oli silloin, kun Kauko-Aatos Soraisen asema makkaratehtaan pääperijänä houkutti kovasti silloista Ritva-Anneli Pöntikäistä. Ei koskaan työtä ja murheita, vaan  vain ainaista onnea rikkaan miehen rinnalla. Ei Kauko-Aatosta kyllä mitenkään voinut silloinkaan komeaksi sanoa; jo tuolloin näkyivät alkavan kaljuuntumisen merkit ja maha oli jo komea pieni pallo. Eivätkä asiat olleet tuosta oikeastaan olleet paljoakaan muuttuneet.
 
Avioliiton muutamat ensimmäiset vuodet olivat olleet ihan mukiinmeneviä: viikkokausia Kanarialla ja Aurinkorannikolla ja ties missä ympäri maailmaa. Tosin rouva Sorainen oli tehnyt nämä matka lähes poikkeuksetta yksin. Kauko-Aatoksella riitti töitä ja liiketapaamisia lähes loputtomasti. Tästä oli muistuttanut ainoastaan valokuva rouva Soraisen lompakossa eikä sekään ollut kaunista katseltavaa. Ei Kauko-Aatosta kyllä ollut pahemmin kotonakaan näkynyt, silloinkin mies oli mennyt, miten halusi. Oli se kyllä se verran ollut kotona ollut, että kaksi lasta, tyttö ja poika, oli saatu aikaiseksi. Niissä oli ollut sitten aivan reippaasti vaivaa huolimatta kotiapulaisesta. Vuodet kotona lasten kanssa olivat käyneet kovasti rouva Soraisen hermoille, enemmän kuin hän oli kehdannut koskaan tunnustaa. Lasten itkua hän ei koskaan kyennyt sietämään, kotiapulainen oli saanut hoitaa ne tilanteet. Eikä myöskään syöttämistä, hyi olkoon. Nekin tilaisuudet olivat kuuluneet kotiapulaisen toiminnan piiriin. Lasten vanhetessa rouva Sorainen kasvatti heitä varsin lepsusti lukuun ottamatta aina ajoittaisia viinanhuuruisia raivokohtauksiaan, jolloin hän oli armottomasti lyönyt ja rankaissut lapsia ilman näkyvää syytä. Noiden vuosien aikana oli viina tullut kovaan tarpeeseen ja monesti päivässä. Suoraan sanoen välit lapsiin olivat jo alusta alkaen todella huonot, ja silloin, kun he muuttivat pois kotoa, olivat molemmat todenneet ykskantaan, että kotiapulainen oli ollut heidän ainoa äitinsä koko lapsuuden ajan. Rouva Soraisella ei ollut vastaansanomista, hän oli vain todennut kylmästi, että “en minä äiti olisi koskaan halunnut ollakaan”. Samalla hän oli kuitenkin myös todennut hiljaa mielessään, “ettei teillä ollut isääkään”.
 
Siitäkin oli nyt kymmenen vuotta, ja molemmat lapset opiskelivat amerikkalaisissa yliopistoissa. Isäänsä kyllä pitivät yhteyttä säännöllisesti, mutta äitiä tapasivat vain kerran vuodessa. “Nilkit”, ajatteli rouva Sorainen katkerana. Lasten lähdön jälkeen hän oli omistautunut entistä kiihkeämmin erilaisille aktiviteeteille, kuten yhdistystoiminnalle, päivittäiselle tenniksen pelaamiselle, kuntosalille, vesijumpalle ja ravintoloissa kiertämiselle. Tietenkin myös viina oli hallinnut kuvaa yhä selkeämmin, mutta vasta viime vuosina se oli alkanut viedä koko elämää mukanaan. Kauko-Aatostakaan ei ollut enää pitkiin aikoihin näkynyt kotona, joku tiesi kertoa, tämä että eleli pursiseuran laituriin ankkuroidulla huvijahdillaan. Lauantaisin he olivat tavanneet käydä aina yhteisillä lounailla Kauko-Aatoksen jahdilla, mutta nekin olivat saaneet jäädä kuluneen vuoden aikana miehen todettua, ettei voinut sietää alkoholisoitunutta vaimoaan, joka joi lounailla viiniä hillittömät määrät ja tapasi lopuksi sammua. Kerran rouva Sorainen oli humalapäissään pudonnut kannelta mereen ja oli ollut vähällä hukkua. Hovimestari apulaisinaan oli onkinut hänet ylös ja Kauko-Aatos oli laittanut autonkuljettajan viemään hänet kotiin. Mutta meressä oli tuntunut niin käsittämättömän hyvältä, aivan kuin joku olisi keinutellut häntä edestakaisin, ja pintaan kiskaistaessa tuntui siltä kuin elämän parhain hetki olisi päättynyt kovin raadollisesti. Myöhemmin maatessaan auton takapenkillä hän oli huutanut täyttä kurkkua haluavansa kuolla. Ei mikään turha toive, nyttemmin ajateltuna.
 
Viime viikkojen aikana rouva Sorainen koki joutuneensa voimalliseen syöksykierteeseen, kun kaikki harrastukset olivat saaneet jäädä lukuun ottamatta päivittäistä ravintolassa syöntiä. Hän oli vain ryypännyt hillittömästi kotonaan, nukkunut lattialla eikä ollut peseytynyt ja käynyt päivä päivältä yhä rähjäisemmäksi. Lopulta hän oli kuitenkin ryhdistäytynyt sen verran, että oli peseytynyt, pukenut ylleen puhtaat vaatteet ja lopuksi heittänyt kettujakun ylleen tietämättä itsekään miksi. Sen jälkeen hän oli soittanut autonkuljettajan hakemaan itseään ja tämän tultua ajanut lähipankkiin ja nostanut tililtään kaikki rahansa. Ne olivat nyt matkalaukussa, hänen kaksi miljoonaa euroansa. Sen jälkeen hän oli matkannut hotellille, ottanut huoneen viikoksi tajuamatta mistään mitään.
 
Tässä sitä oltiin, tietämättä mihin oltiin menossa. Ainoa varma asia oli, että takaisin ei ollut menemistä.
 
Nyt alkoivat kyyneleet virrata pitkin hänen elämää nähneitä kasvojaan pitkin. Olisi aika häipyä, aloittaa alusta jossain muualla. Hän halusi kipeästi lähteä, aloittaa jossain muualla, missä häntä ei kukaan tuntisi. Missä hän ei olisi Rouva Sorainen, vaan aivan joku muu. Hän otti matkalaukun käteensä ja lähti huoneesta. Kettujakku ja taskumatti jäivät sängylle.
 
Ulkona hän katseli ympärilleen haistaen jälleen katupölyn hajun, mutta aurinko ei enää helottanut samalla tavalla. Taivas oli alkanut tummua, kohta alkaisi sataa. Ajatukset tuntuivat kovin selkeiltä, kun hän käveli määrätietoisesti keskustasta pois päin ensimmäisten pisaroiden putoillessa kuumalle katukiveykselle. Hänellä oli matkalaukussa tarpeeksi rahaa uuden elämän aloittamiseen. Hän ehkä rupeaisi tekemään jotain hyödyllistä; ilmoittaisi Kauko-Aatokselle kirjeitse, ettei enää halunnut olla tämän kanssa missään tekemisissä eikä häneen kannattaisi ottaa yhteyttä. Niin hän tekisi. Hän käveli vielä reippain askelin panttilainaamoon, jonne vei kaikki korunsa. Kellon hän säästi. Muuta hän ei enää hoitaisikaan entistä elämäänsä ajatellen. Nyt olisi koko maailma edessä, eikä hän tuhlaisi yhtään mahdollisuutta elää kunnon loppuelämä.
 
Myöhemmin illalla eräs käytettyjen autojen kauppa kaupungin ulkopuolella pellon vieressä sai hänestä asiakkaan, kun hän osti itselleen hyvän menopelin alleen uuden elämän alkamisen merkiksi. Autokauppias ihmetteli suuresti rouvan omituista tyyneyttä ja rauhallisuutta, kun tämä nousi auton rattiin ja käynnisti sen.
 
Kauppias katseli, kun auto peruutti pois pihasta ja katosi sitten yhä kasvavalla vauhdilla, mutta silti rauhallisesti tummuvaan, sateiseen iltaan.
 
Eero