Ohjaus: Curtis Hanson

 

Käsikirjoitus: Amanda Silver

 

Pääosissa: Rebecca DeMornay, Annabella Sciorra, Ernie Hudson

 

On olemassa elokuvia, jotka nostattavat nostalgisia väreitä katsojan selkäpiissä. Sitä on hankala selittää, mutta tällaisen elokuvan tunnistaa, kun sellainen tulee vastaan. Tällaisia vanhoja, pienellä budjetilla tehtyjä näppäriä elokuvia tuppaa nykyisin löytämään joko Anttilan alekorista, pikkukaupunkien markettien pienistä elokuvahyllyistä, huoltoasemilta yön hiljaisina hetkinä tai sitten elokuvadivareista, jotka ovat varsinainen aarreaitta. Niin tämäkin, joka lähti välittömästi tilaukseen viidellä eurolla eräästä elokuvadivarista isosta länsisuomalaisesta kaupungista. Ainoa kappale, mikä heillä oli. Saatuani elokuvan käsiini katsoin sen siltä istumalta.

 

Curtis Hansonin ohjaamien elokuvien tyylilajit vaihtelevat laidasta laitaan, ja joukosta löytyy niin tunnustettuja klassikoitakin kuin pienen budjetin näppäriä jännäreitä, kuten Käsi joka kehtoa keinuttaa. Elokuva on periamerikkalainen niin arvoiltaan kuin lopultaankin, mutta erittäin viihdyttävä silti, tai ehkäpä jopa sen vuoksi.

 

Juoni menee yksinkertaisuudessaan näin: Nuori äiti Claire Bartel (Annabella Sciorra) odottaa toista lastaan ja menee käymään uudella gynekologilla, tohtori Mottilla (John de Lancie). Gynekologi ahdistelee häntä seksuaalisesti ja Claire pakenee klinikalta järkytyksen vallassa. Myöhemmin hän tekee valituksen tohtori Mottin toiminnasta ja yllättäen neljä muuta naista ilmestyy myös tekemään valituksia, ja osa nostaa syytteen. Tohtori Mott ampuu itsensä maineensa menetettyään. Tohtorin nuori vaimo (Rebecca DeMornay) on raskaana, mutta saa keskenmenon järkytyttyään miehensä itsemurhasta ynnä heidän yhteisen omaisuutensa takavarikoinnista tohtorin uhreille. Vauva kuolee ja rouvalta itseltään poistetaan kohtu. Hänen elämänsä on pilalla. Rouva Mott vannoo kostoa ja saa uutisista selville ensimmäisen valituksen tekijän nimen, joka on Claire. Kuluu puoli vuotta, ja Bartelien pikkuvauva syntyy onnellisesti ja perheeseen palkataan uusi lastenhoitaja, Peyton. Se minkä katsoja jo tietää, on se, että uusi lastenhoitaja muistuttaa epätavallisen paljon rouva Mottia…

 

Elokuvan keskeinen teema on ilmiselvästi hyvin perhekeskeinen keskiluokkainen elämä, joka on vakavasti uhattuna. Teemaa on käytetty laajasti niin kirjallisuuden kuin elokuvankin rintamalla, kuten Poltergeistissa ja monista Stephen Kingin kirjoissa. Mutta teema ei ole loppuun kulutettu, päinvastoin sitä voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan. Loistavaan teemaan saakin uusia näköaloja aina jokaisella kerralla. Näyttelijät tekevät loistavaa työtä, mitä nyt pientä ylinäyttelemistä on havaittavissa joissain kohdissa. Etenkin nuori Julianne Moore sivuosassa kiinteistönvälittäjänä on huippusuoritus, etenkin kun tietää hänen myöhemmät suorituksensa mm. Magnoliassa, Hannibalissa ja Unohdetuissa. Jo tässä elokuvassa näkee hänen riuskan otteensa ja asenteensa rooleissa, ja täytyy sanoa, että hän osaa hyödyntää sitä loistavasti. Elokuvan lapsinäyttelijöistä ei myöskään ole pahaa sanaa, ja myös perheen sympaattista, kehitysvammaista puutarhuria esittävä Ernie Hudson tekee mielenkiintoisen ja sympaattisen roolin. Unohtaa ei myöskään saa Rebecca DeMornayn tulkitsemaa rouva Mottia, jonka hämärtynyttä oikeudentajua näyttelijätär osaa selkeästi tulkita ja saa tähän voimakkaan traagisen ulottuvuuden. Matt McCoyn esittämä perheenisä on ihan hyvä roolissaan, muttei mitenkään ikimuistoinen.

 

 

Keskiluokkaisesta esikaupunkielämästä ja asenteista Käsi joka kehtoa keinuttaa kertoo hyvin paljon, mutta peitellysti trillerin suoman kevyen jännityksen keinoin. Kenties siinä onkin juuri tämän elokuvan vahvuus, sen pehmeän porvarillisissa asenteissa ja naiiviudessa, josta katsoja selkeästi nauttii. Tätä elokuvaa ei tarvitse katsoa ajatuksella, vaan  riittää, että nauttii.

 

Eero