Onnen varjot (2005)
 
Ohjaus: Claes Olsson
Käsikirjoitus: Anna-Leena Härkönen
Pääosissa: Tiina Lymi, Nicke Lignell, Milka Ahlroth ja Santeri Kinnunen
 
Alkukevään iltapäivät ovat usein luonteeltaan keveitä, mutta toisinaan tuolloinkin mielialaa tuntuu määrittävän raskas ja typerryttävä tylsyys, joka vie kaiken innovatiivisuuden mielestä. Tuolloin tilannetta voi keventää leppoisalla hömppäelokuvalla, jolla voi johdatella ajatuksensa jonnekin muualle pois huonosti sujuvasta ruuanlaitosta tai tekemättömistä töistä, jotka odottavat leppymättöminä. Näin ajattelin, kun pistin elokuvan pyörimään. Ikävä kyllä, toisinaan ihminen on totaalisen väärässä. Tälläkin kertaa jouduin valitettavasti toteamaan tämän tosiasian, kun rentoutuminen ei sitten ottanut sujuakseen ensimmäisen puolituntisen jälkeen.
 
Onnen varjot kertoo yleisestä, mutta silti aina ajankohtaisesta aiheesta, lapsettomuudesta. Elokuvassa seuraamme kahden pariskunnan elämää. Paula (Tiina Lymi) ja Jarkko (Nicke Lignell) ovat onnellisesti naimisissa ja elämä hymyilee: Paula on erityisopettaja ja Jarkko seurakunnan pariterapeutti. He ovat rakentaneet itselleen hempeän keskiluokkaisen idyllin, jossa kaikki on tiptop aina koiraa myöten. Vain lapsi puuttuu. Lapsi tuntuu olevan Paulalle kaikkein erityisin asia, joka tulee kruunaamaan idyllin. Mutta hedelmällisyyshoidoista huolimatta lasta ei kuulu, ja ilmapiiri Paulan ja Jarkon ruusuisessa idyllissä on alkanut salakavalasti tuntua sakealta. Tilannetta ei yhtään paranna asioihin sotkeutuva Jarkon äiti (Pirkko Mannola), joka hössöttää parin lapsettomuudesta siihen malliin, että Paula ja Jarkko ovat hermoromahduksen partaalla. Kun Paula lopulta tulee raskaaksi, on ilo ylimmillään ja elämä näyttää kerrassaan mahtavalta. Kun kaikki ei sujukaan niin kuin pitäisi, vaaleanpunaisena kukkiva keskiluokkainen idylli muuttuu hetkessä mustanpuhuvaksi, ja lopulta Paulan ja Jarkon avioliitto on vaakalaudalla.
 
Pariskunta numero kakkosen muodostavat Paulan vanha koulukaveri Helena (Milka Ahlroth) ja Mikko (Santeri Kinnunen), jotka viettävät yhtälailla varsin turvallista keskiluokkaista elämää hyvin palkattuine töineen ja kattohuoneistoineen. Elämä on kuitenkin yhden perusasian kohdalta erilaista kuin Jarkolla ja Helenalla: heidän kulisseihinsa ei lapsella tunnu olevan mitään asiaa, ainakaan Mikon mielestä. Helena taas tuntee, että hänen elämässään on tyhjä kohta, johon tarvitaan täytteeksi lapsi. Mikkoa asia tuntuu ahdistavan jo puheen tasolla ja hän pakenee aihetta muun muassa vitsailemalla ettei lapsi sopisi heidän sisustukseensa. Helena kuitenkin on päättänyt haluavansa lapsen ja Mikko reagoi tilanteeseen kokeilemalla irtosuhdetta. Lopulta myös Helenan ja Mikon suhde kriisiytyy omalla tavallaan.
 
Nämä kaksi pariskuntaa kohtaavat lähellä elokuvan loppua mielenkiintoisin seurauksin, eikä kenenkään elämä ole lopulta entisellään.
 
Onnen varjot jättää kokemuksena hiukan ristiriitaisen vaikutelman. Aineksia olisi vaikka mihin, kuten mahtavaan keskiluokkaisen elämäntavan kritiikkiin, unohtamatta tietenkään itse koskettavaa aihetta, lapsettomuutta. Lapsettomuus on elokuvan kantava teema jota ei kuitenkaan kosketa niin monella tasolla kuin ehkä pitäisi. Helenan himo päästä paijaamaan vauvaa vaikuttaa lähinnä hänen hakevan jotain korviketta ja hahmo onnistuu välillä jopa ärsyttämään, ei liikuttamaan. Mutta Helenaa ei voi olla säälimättä, kun elokuvan kiistatta typerin ja naurettavin hahmo Mikko ilmestyy kuvaan. Hahmo on totaalisen typerä, niin uskomattoman ärsyttävä, että katsoja suorastaan suuttuu tämän haahuillessa netin deittipalveluissa järkyttävän typerillä nimimerkeillä eläessään ikuista nuoruuttaan. Niin, jotain olennaista tuntuu myös Mikolta puuttuvan, etenkin tunnepuolelta. Mies kohtelee Helenaa kuin perunasäkkiä, eli ei kohtele tätä missään vaiheessa tätä kunnioittavasti vaan jatkuvasti vitsaillen ja lyöden jokaisen vakavan aiheen leikiksi. Mikko pitää itseään selkeästi kaikkivoipana, ikuisesti nuorena ja voimakkaana supersankarina, joka kelpaa kenelle tahansa naiselle. Näin Mikosta muodostuu elokuvan inhokki: katsoja nauttii kun tämä mokaa ja tekee virheitä ja loppu viimein jopa toivoo että tälle kävisi huonosti. Paula ja Jarkko ovat hiukan parempi kokonaisuus, mutta jokin ei siltikään suju: Nicke Lignell tekee hyvän suorituksen Jarkkona, joka on nähtävästi tarkoituksella tehty idolisoidun, maidolta haisevan superisän prototyypiksi. Jarkko on myös muilta osin varsinainen arjen sankari: seurakunnan terapeutti, joka kiltisti kuuntelee puheillaan käyviä pariskuntia ja yksinäisiä ihmisiä. Niinpä Jarkko vaikuttaa kovin vajaalta ilman jaloissa pyörivää tenavaa. Paula on kiistatta elokuvan hahmoista vahvin ja parhaiten koostettu: hän tuntuu valmiilta ryhtymään kaikkivoivaksi superäidiksi. Hän on kuitenkin selkeästi ladannut äitiyteen niin paljon odotuksia että kun onni jää häneltä kokematta niin maailma ympärillä romahtaa. Tämä on oikeastaan ainoa tilanne jossa katsoja pystyy aidosti eläytymään Paulan sydäntä repivään tuskaan.
 
Näiden pariskuntien kohtaaminen elokuvan loppupuolella ei ole kovin hyvin toteutettu ja tuntuu siltä kuin kaksi irrallista kokonaisuutta olisi väkisin yritetty tunkea yhteen.
 
Sivurooleista pitänee mainita Pirkko Mannola, joka tekee hyvän suorituksen Jarkon hössöttävänä äitinä. Anna-Leena Härkönen ja Otto Kanerva tekevät hyvät suoritukset Paulan ja Jarkon naapureina jotka saavat nauttia vanhemmuuden ilosta, jota ei kyllä kovin ruusuiseksi tässä elokuvassa kuvata.
 
Onnen varjot ei saa oloa ainakaan kovin kevyeksi, päinvastoin. Se jättää katsojalle hivenen ärtyneen olon ja samaan aikaan liikuttuneen olon Paulan tuskasta sekä huvittunut elokuvassa vilisseistä kenties tarkoituksellisen humoristisista yksityiskohdista, kuten alkutekstit, joten tunnelma on hämmentynyt elokuvan jälkeen: Mistä tässä loppu viimein oli kyse?
 
Eero