The Cell (2000)

 
Ohjaus: Tarsem Singh
Käsikirjoitus: Mark Protosevich
Pääosissa: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D`Onofrio
 
Kirjoitin muistaakseni joskus, miten miellyttäviä löytöjä onkaan mahdollisuus tehdä alennuskoreista elokuvien kohdalla. Näin myös tässäkin tapauksessa. Vasta tilattuani The Cellin netistä tarjoushintaan luin ja kuulin, miten erilaisesta jännäristä olisikin kyse. Sitä suuremmalla syyllä katsoin elokuvan välittömästi saatuani sen käsiini, kuitenkin epävarmana siitä, mitä olisi tulossa.
 
Juoni lähtee liikkeelle mielenkiintoisesta asetelmasta: FBI on saanut sarjamurhaaja Carl Stargherin (Vincent D`Onofrio) kiinni, mutta koomaan vajonneena. Eräs tämän uhreista (Tara Subkoff) on vielä elossa, mutta mikäli häntä ei löydetä määräajan sisään, tämä kuolee samalla tavalla kuin Stargherin aiemmat uhrit tämän kehittelemässä hukutustankissa. FBI agentti Peter Novak (Vince Vaughn) joutuu turvautumaan lastenpsykologi Catherine Deanin (Jennifer Lopez) apuun. Deanilla on hallussaan kone, jolla hän pääsee sisälle potilaidensa mieleen, heidän sisäiseen maailmaansa, jossa hän voi auttaa heitä parantumaan traumoistaan. Nyt Catherine kuitenkin joutuu etsimään Stargherin synkästä mielestä viimeisen uhrin olinpaikkaa. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin pitää: Stargherin mieli on lapsuuden traumoihin pohjaava pelottava labyrintti, ja vaarana on, ettei Catherine pääse pois Stargherin mielen sokkelosta.
 
”Järkyttävä, raaka, upea, kaunis, käsittämätön, outo”. Näitä adjektiiveja olen kuullut käytettävän tästä elokuvasta, ja The Cell jakaakin mielipiteet voimakkaasti joko elokuvan suuriin ihailijoihin tai sen inhoajiin. Itselläni oli hivenen ristiriitaiset odotukset elokuvan suhteen. ”Pidänkö tästä nyt kuitenkaan”, mietin itsekseni kun pistin levyn pyörimään DVD-asemaan. Mutta heti elokuvan ensimmäisillä sekunneilla tiesin, että epäilykset olivat olleet turhia ja typeriä. Katsoja lumoutuu katsellessaan kuvaruudun täyttäviä kauniita elementtejä koko elokuvan ajan. Ruudulle vyöryvä kuva lumoavan kauniista aavikosta antaa sellaisen olon kuin olisi astunut ruudun välityksellä mukaan kuvaruudun maailmaan. Tarvinneeko enempää kuvailla: elokuva on kuvallisesti uskomattoman kaunis, aivan kuin maalaus. Mutta kun elokuvan visuaaliset elämykset eivät jää vielä tälle tasolle: Murhaaja Stargherin mielipuolinen ympäristö on kuvattu niin elävällä tavalla, että hetken katsoja tuntee kylmien väreiden virtaavan selässään. Kuvallinen kerronta tuo hyvin esille Stargherin mielessä vallitsevan kahtiajaon kamalan elämän kokeneen pikkupojan ja tästä myöhemmin kehittyneen sarjamurhaajan välillä. Tarsem Singh tunnettiin ennen The Celliä lähinnä mainos- ja musiikkivideoiden ohjaamisesta, mutta tuosta taidosta on ollut esikoiselokuvan teossa vain hyötyä. Singh osaa selkeästi käyttää kuvallista viestintää todella tehokkaasti ja sen huomaa. Muutamat kohtaukset ovat suorastaan helmiä, kuten pieneksi kultti-ilmiöksi noussut hevoskohtaus, joka tapahtuu Stargherin mielessä. Saamme nauttia myös Kalifornian kauniista maisemista, ja elokuvaa on kuvattu Namibiassa Naukluftin autiomaassa.
 
Elokuvasta on todettu myös seuraavaa: ”Salvador Dali kohtaa C. G Jungin.” Vertaus on osuva. Kuvallinen kerronta pelaa hyvin yhteistyössä psykologisen puolen kanssa. Tämä onkin luonnollista, koska suurimman osa ajasta elokuva kuluttaa Stargherin pään sisällä. Stargherin mieli on selkeästi sisältä rikki lapsuuden kammottavien kokemusten välkkyessä taustalla. Samalla kun Catherine yrittää selvittää Stargherin viimeisen uhrin olinpaikkaa, hän kokoaa Stargherin elämäntarinaa kuin palapeliä. Hän seuraa mielen halki pientä, ehkä noin seitsemän vuotta vanhaa Stargheria (Jake Thomas) ja kokee hänen surulliset muistonsa. Katsoja alkaa väistämättä sääliä Stargheria, jonka elämä ei todellakaan ole ollut helppoa. Stargherin mielen pimeällä, murhanhimoisella puolella katsoja tuntee epämiellyttävää tunnetta vatsanpohjassa Catherinen kohdatessa Stargherin sen persoonan, jonka sadismi ja vallanhalu eivät tunne rajoja. Tästä persoonasta käytetäänkin kuvaavasti nimeä Stargher King.
 
Loppua kohti mennessä kuvaan astuu myös perinteisempiä jännärin elementtejä, kun poliisit kiiruhtavat epätoivoisesti löytääkseen Stargherin viimeisen uhrin, jonka aika alkaa käydä vähiin.
 
Roolisuoritukset vaihtelevat hyvän ja erittäin hyvän välillä. Elokuvan loistava vastakkainasettelu Lopezin ja D`Onofrion välillä on kantava voima, ja lopun taistelukohtaus hakee vaikuttavuudessaan vertaistaan. Myös Vince Vaughn tekee hyvän suorituksen, ja Tara Subkoff Stargherin uhrina tekee mieleenpainuvan pikkuroolin.
 
Kauniista ja erilaisesta musiikista on vastannut Howard Shore. On kuvaavaa, että kun monissa elokuvissa musiikki on vain korostamassa elokuvan tunnelmia, niin The Cellissä se on pikemminkin yksi sivuosan esittäjistä.
 
Katso silti, mikäli et jännityksestä pitäisikään. Edes kuvallisen kauneuden vuoksi.
 
Eero