Pera avasi oven ja astui sisälle taloon. Hän kuunteli hetken ennen kuin jatkoi sisälle eteiseen. Olohuoneesta kuului, kuinka televisio ja radio pauhasivat yhtä aikaa, molemmat lähes täysillä. Joku olisi voinut pitää meteliä sanoinkuvaamattoman kamalana, mutta Pera oli tottunut siihen. Hän riisui kengät jalastaan ja käveli keittiöön kuunnellen melua. Ei kuulunut mitään muuta. Olikohan täti kuollut, hän huomasi ajattelevansa avatessaan jääkaappia. Mutta olohuoneesta kuului: ”Pertti, tules tänne.” Pera irvisti. Aina kun hän uskalsi toivoa tädistä jotain pahaa, tämä ilmoitti jollain tavalla olemassaolostaan. Peraa kiukutti suunnattomasti, mutta hän käveli silti olohuoneeseen. Täti istui mustalla, kuluneella nahkasohvalla vieressään radio ja leipäkori, josta naposteli valkosuklaalla kuorrutettuja donitseja. Kuten aina. Täti rouskutti donitseja ja katseli televisiota kiinnostuneena, arvatenkin Kauniita ja rohkeita. Sohvapöydällä olevassa tuhkakupissa paloi pikkusikari. Pertti seisoi hiljaa ja odotti, että täti puhuisi. ”Se tekee sen tahallaan”, hän ajatteli raivoissaan. Täti tiesi, miten typerää Perasta oli seistä olohuoneessa vain odottamassa, että täti saisi suunsa auki ja sanoisi sanottavansa. Mutta se oli tädin tapa menetellä. Täti käänsi katseensa Peraan ja sanoi hänelle välinpitämättömänä: ”Koska tili mahtaa tulla, Pertti?” Tietenkin. Jo nyt sillä oli raha mielessä. Pera vastasi nyreästi: ”23.päivä.” ”En kuullut”, täti sanoi lujaa ja hiljensi televisiota. ”23.päivä”, Pera sanoi ja tunsi puristavansa vasemman kätensä nyrkkiin, mutta sai sanotuksi: ”Onko jotain erityistä mielessä vai miksi jo nyt kysyt?” Täti tuijotti jälleen televisiota ja mutusteli donitsin loppuun ennen kuin sanoi: ”Mietinpähän tässä vaan, pitäisi vähän laajentaa säästöjä. Toitko muuten ruokaa?” Perasta kysymys oli kuin isku vyön alle. Hän oli odottanut, että kotona olisi ruokaa, kun hän tulee töistä. Hän sanoi: ”Etkö hakenutkaan ruokaa kävelyllä?” Hän tiesi heti tehneensä virheen, koska täti sammutti television ja väänsi radion pois päältä. Täti tuijotti vihreillä silmillään Peraa ja sanoi: ”Anteeksi vain, mutta minun mielestäni asia on niin, että nelikymppiset miehet vastaavat ruokahuollosta ennemmin kuin vanhat raihnaiset naiset. Pidätkö vanhaa tätiäsi palvelijana?” Täti oli vasta pääsemässä vauhtiin ja sen huomasi. Sylki pärskyi ryppyisestä suusta, kun tämä jatkoi: ”Etkö yhtään häpeä? Iso mies ja luulee, että vanha nainen tänne ruoan kantaa.” Tädin silmät leiskuivat ja tämä oli selkeästi valmiina vaikka minkälaisiin koitoksiin. Pera loi katseensa lattiaan ja mutisi anteeksipyynnön. Vaikka hän ei nähnyt, hän tiesi, että täti hymyili voitonriemuisesti sohvalla. Tämä sanoi: ”Olet sittenkin kunnon poika kaiken jälkeen, hienoa Pera. Mene nyt ja hae Heiskaselta neljä purilaista kaikilla mausteilla ja ranskalaisilla sekä colat päälle.” Pera käveli ripeästi eteiseen, jossa hän heitti farkkutakin päällensä, puki lenkkarit jalkaansa ja marssi ovesta ulos. Takanaan, oven sulkeutuessa hän kuuli, kuinka täti avasi jälleen television ja radion.

Pera käveli ripeästi ja talosta kauemmas päästyään hän rupesi hölkkäämään. Vaikka ilta oli vielä lämmin, taivas oli jo synkkä ja tuuli puhalsi voimakkaasti ja sai koivut huojumaan. Syksy oli selkeästi tulossa. Hän hölkkäsi hiekkakentän lävitse kentän toisella laidalla olevalle Heiskasen grillille. Siellä ei ollut jonoa ja Pera meni tilaamaan. Tiskin takana oli itse Heiskanen tupakka suupielessä. Pera teki tilauksen ja odotteli hetken katsellen synkkää taivasta. Pian alkaisi varmasti sataa ja hän kastuisi. Heiskanen ojensi hänelle muovipussin, jossa oli kaksi kertakäyttörasiaa ja kaksi pulloa limonadia. Pera maksoi ja lähti liikkeelle ripeästi.

Suoraan sanoen hän ei voinut kovinkaan hyvin. Häntä korpesi suunnattomasti. Eikä pelkästään se, että kohta alkaisi sataa ja hän kastuisi, vaan myös koko nykyinen tilanne. Koko elämä. Miten tähän oli tultu?

Niin kauan, kuin Pera saattoi muistaa, hän oli asunut tädin kanssa. Hän ei muistanut mitään äidistään, tädin siskosta, eikä etenkään isästään, joka ei tädin puheiden mukaan ollut ollut mikään kunnon mies, vaan ”renttu ja paskiainen”. Tädin kanssa Pera oli viettänyt koko elämänsä. Pieni poika oli tullut koulusta yksin. Täti ei edes vaivautunut ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että lapsia olisi pitänyt hakea koulusta. Kotona, vanhassa kaksikerroksisessa puutalossa oli ruoka ollut sentään pöydässä: kaurapuuroa ja sianlihaa säilyketölkistä. Täti tapasi keittää aina sunnuntaisin ison kattilan puuroa seuraavaa viikkoa varten. Sitä puuroa sitten ohennettiin maidolla, jos sitä sattui olemaan. Sianlihasäilykkeitä olisi varmaan riittänyt moneksi viikoksi, niin paljon täti oli niitä ostanut. Pera oli oppinut inhoamaan sianlihaa eikä nykyäänkään suostunut syömään sitä kuin pakon edessä. Pera oli näyttänyt aliravitulta, eikä varmaan olisi säästynyt puutostaudeilta, ellei hänen opettajansa olisi huomannut hänen surkeaa tilaansa. Täti oli kutsuttu koululle keskustelemaan. Peralle ei koskaan selvinnyt, mitä täti oli saanut kuulla, mutta tämä oli hakannut Peran koululta tultuaan mattopiiskalla. Hän oli ollut seitsemän. Pera oli juossut pakoon ympäri taloa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän oli kompastunut olohuoneen mattoon ja lentänyt päistikkaa lattialle. Täti oli kiskonut hänet ylös ja oli tämän jälkeen läiminyt Peraa avokämmenellä noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen hän oli lopettanut sanomatta sanaakaan. Siitä eteenpäin talossa oli kuitenkin syöty muutakin kuin kaurapuuroa ja sikasäilykkeitä. Mutta ei sitäkään voinut ruhtinaalliseksi ruokavalioksi kutsua. Mutta oli sillä pärjännyt ja Pera oli kasvanut isoksi kiitettävästi. Muilta osin täti olikin sitten katsonut voivansa säästää viimeiseen piikkiin asti: lapsilisät olivat kadonneet tädin mukaan erilaisiin kuluihin. Täti itse oli pankissa töissä ja Peran tietojen mukaan säästi kaiken, mitä pystyi. Tosin täti kuljeskeli aina itse laadukkaissa vaatteissa. Aikuisena Pera oli monesti pohtinut, ettei täti pohjimmiltaan ollut kasvattaja: täti oli ennen kaikkea hallitsija, joka oli kohdellut häntä alamaisenaan jota hän ei ollut hallinnut lempeydellä, vaan pelolla. Ei ollut päivää, jolloin täti ei olisi lyönyt.

Hän käveli kotiin.

”Kuulehan Pertti. Olen tässä miettinyt”, täti sanoi kun he istuivat hampurilaisia syömässä television ääressä. Pera sanoi: ”No?” ja katsoi tätiin. ”Sinä olet 43 vuotta, Pertti. Minä olen 69 vuotta. Minusta sinun olisi jo aika muuttaa omaan asuntoon.” Pera tunsi, kuinka jotain raskasta olisi pudonnut sydämen päältä. Mitä tämä oli? Halusiko täti että hän muuttaisi pois. Pera sanoi: ”Nytkö vasta? Oli jo aikakin.” Hän ei halunnut hymyillä tädille, mutta hymyili väkisinkin. Täti katsoi häntä ilmeettömänä ja sanoi: ”Minä olen kyllästynyt hyysäämään sinua täällä omassa talossani. Haluan itselleni arvokkaan vanhuuden enkä aio olla ikuinen kasvatusäiti orvolle rentulle.” Pera ei viitsinyt haastaa riitaa kertomalla tädille sen tosiasian, että Peran rahoilla koko heidän elämänsä pyöri. Tädin eläkkeellä se ei olisi pitkälle mahdollista. Mutta hän pysyi vaiti päättäen olla suututtamatta tätiä tässä vaiheessa. Täti jatkoi: ”Saat alkaa etsiä uutta asuntoa jo huomenna. Minusta on selvää, että lokakuussa asut omassa kämpässäsi.” Täti piti paussin ja jatkoi: ”Sen jälkeen en halua nähdä sinua enää koskaan.” Pera oli ihmeissään. Mitä tämä tarkoitti? Ei sillä, ei hänkään tädin naamasta tykännyt. Mutta miksi nyt? Miksi juuri tänään? Pera sanoi: ”Sopii hyvin. Tämä selvä.” Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, ja ainoa asia, joka piti ääntä, oli televisio, jota molemmat intensiivisesti katsoivat. Mutta Pera ei keskittynyt ruudussa pyöriviin visailuun. Hän ajatteli. Koko tädin tarjous tuntui jotenkin epäilyttävältä. Hänen olisi pohdiskeltava sitä omassa rauhassaan. Hän nousi ylös ja sanoi: ”Taidan lähteä nukkumaan, on aikainen herätys huomenna.”  Täti vain nyökkäsi, mutta kun Pera oli jo mennyt olohuoneesta, hän kuuli, kuinka täti virkkoi ilkeästi pikemminkin itsekseen: ”Oikeastaan minun pitäisi todeta, että kun olet muuttanut pois, minun ei tarvitse nähdä naamaasi enää.” Kavutessaan yläkertaan Pera tunsi, kuinka alkoi huolestua tädin sanoista.

Lukittuaan ovensa ja maattuaan noin puoli tuntia valveilla hän kuuli kuinka täti käveli yläkertaan hyräillen vanhaa tangoa. ”Kummallista, se ei ole tehnyt noin vuosiin”, Pera ajatteli. Nukahtaessaan hänellä oli epämiellyttävä tunne, että jotain oli vinossa. Mutta tunne ei tehnyt hänelle pahaa, koska hän oli tuntenut elämänsä aikana monta kertaa niin tädin vuoksi. Mutta se häntä häiritsi, ettei hän tiennyt, mistä tuo tunne oli peräisin.

Hän nukkui näkemättä unia.

Pera heräsi 5.30 puhelimen herätyskelloon. Hän sammutti sen välittömästi tietäen, että täti ei pitänyt siitä, jos Peran kännykkä herättäisi hänet. Pera kuunteli hetken. Hiljaista oli. Täti ei ollut herännyt. Helpottuneena Pera nousi ylös ja puki päälleen. Työt alkaisivat aamukahdeksalta; hän oli osa-aikaisena kaupungin kadunlakaisijana monien muiden hommiensa lomassa. Hän ehtisi juoda aamukahvit ja lueskella aamun lehdet niin halutessaan. Hän laskeutui alakertaan ja katseli, kuinka pihamaan harmaus tunki sisään ikkunoista. Hänen teki mieli olutta, mutta tiesi varsin hyvin, että viimeiset kaksi pulloa oli täti juonut edellisenä iltana yömyssyksi. ”Vanha juoppo”, hän ajatteli ärtyneenä. Täti oli aina kamppaillut himonsa kanssa ja olisi varmaan tappanut itsensä juomisellaan, ellei säästäväisyys ja rahanhimo olisivat estäneet häntä. Pera istui pöydän ääreen ja odotti, että kahvi olisi tippunut. Kahvin valmistuttua hän täytti termospullon ja päätti mennä juomaan kahvinsa penkille hiekkakentän reunaan.

Myöhemmin istuskellessaan penkillä ja siemaillessaan kahvia Pera katseli, kuinka aurinko alkoi ilmoittaa taivaanrannassa olemassaolostaan. Pera mietti täysin uutta tilannetta, johon hän oli joutunut: näiden kaikkien vuosien jälkeen täti halusi että hän muuttaisi pois. Pera oli sitä kerjännyt monta vuotta sitten, mutta aina täti oli kieltänyt sanoen tarvitsevansa Peraa huolehtimaan hänestä. Mikä nyt oli muuttunut? Oliko täti kyllästynyt heidän kahden yhteiseen elämään vasta nyt, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, joista he olivat eläneet vähän päälle kolmekymmentä vuotta kahdestaan, kun sisko oli kuollut? Pera tunsi, kuinka elämä alkoi näyttäytyä hänelle pitkästä aikaa avoimena: monta vuotta hän oli odottanut, että täti olisi kuollut, jotta hän olisi voinut lähteä pois. Vuosia hän oli säästänyt itseään aloittaakseen oikean elämän. Nyt täti oli viimein päättänyt antaa Peran lähteä pois. Mutta asia näytti tosissaan kovin erikoiselta: miten täti kuvitteli selviävänsä ilman Peran niska limassa raatamia rahoja monista hanttihommista, joita tämä paiski päivät pitkät, usein jopa viikonloputkin. Tädin oma mitätön eläke ei riittäisi puutalon ylläpitämiseen; tädin olisi pakko muuttaa kerrostaloasuntoon. Ja se toteamus siitä, miten tämän ei tarvitsisi nähdä Peraa tämän lähdettyä, kalvoi myös Peran mieltä suuresti. Tai no mistäs sitä tiesi - ehkä täti oli yksinkertaisesti tulossa hulluksi ja oli sen takia unohtamassa elämän perusrealiteetteja. Mutta se ei Peralle mitään merkitsisi. Kun talo lähtisi tädin alta, tämä tajuaisi, mitä oli tehnyt ja tämä anelisi Peraa takaisin. Mutta hän ei tulisi takaisin. Pera siemaisi kahvia ja uskaltautui katsomaan tulevaisuuteen:  heti kun hänellä olisi oma asunto, hän menisi opiskelemaan. Hankkisi jonkun ammatin, ettei tarvitsisi tehdä ikuisesti hanttihommia, joita hän oli paiskinut peruskoulun lopetettua. Hän tekisi elämässään vihdoin jotain oikeaa: jotain, mikä ei liittyisi tädin elämän ikuiseen pyörittämiseen. Vihdoinkin hän pääsisi tädistä lopullisesti eroon eikä hänen tarvitsisi muistella enää niitä ikuisesti ikäviä asioita.

Hän nousi ylös ja joi pohjat termarista ja lähti kävelemään. Työpäivän alkuun oli vielä tunti, mutta sitä ennen hän halusi lukea päivän lehdet. Tätikin varmaan nousisi kohtapuoliin ja hänen olisi oltava toivottamassa tädille hyvää huomenta. Enää sitäkään ei tarvitsisi tehdä kuin joitakin kertoja.

Päivä kului erilaisissa pienissä hommissa kadunlakaisijan hommien jälkeen. Pera jakoi muun muassa lehtiä ja teki töitä keskustan lähellä sijaitsevassa pizzeriassa. Toisinaan hän antoi myös remonttiapua pimeänä. Tänään ei kuitenkaan sellaista ollut. Hyvä niin, sillä päivä oli venynyt iltakuuteen, kun Pera viimein käveli kotia kohti rättiväsyneenä. Vielä pitäisi käydä hakemassa grilliltä iltaruoka. Nälkä poltteli hänen vatsaansa samalla, kun hän laahusti eteenpäin: koko päivänä hän ei ollut syönyt mitään muuta kuin viinerin iltapäivällä. Aurinko oli laskemassa. Pera katseli, kuinka häntä vastaan hölkkäsi nuori pariskunta iloisina. Molemmat olivat varmaan tulleet kotiin pari tuntia sitten hyvin palkatusta toimistotyöstä ja nyt yhteisellä lenkillä. Pera astui tiensivuun ja katseli heidän peräänsä hetken aikaa ennen kuin jatkoi matkaa. ”Varmaan molemmat ansainneet viikossa sen, mitä minä olen koko elämäni aikana saanut kokoon”, hän ajatteli katkerana. Nyt hän todella kaipasi kaljaa. Eikä välttämättä ihan kaljaakaan vaan jotain vielä vahvempaa. Elämä maistui pilaantuneelta. Mutta pian tämäkin olisi ohi. Hän anoisi kaupungilta vuokra-asuntoa heti, kun keksisi, miten se tehdään. Sillä hetkellä hänen kännykkänsä rupesi soimaan. ”Voi halvattu, se on se ämmä taas”, hän sanoi itsekseen kun vastasi puhelimeen. Täti aloitti langan toisessa päässä: ”Pertti, älä tule vielä kotiin. Irene soitti justiinsa ja sanoi, että sillä pitäisi ikkunat pestä.” Pera sanoi: ”Minäkö ne nyt sitten pesen? Miksi helvetissä? Eikö sillä Irenellä sen verran rahaa pitäisi olla, että saa siivoojan sinne…” mutta täti puhui välittömästi päälle: ”Siivooja kävi siellä aamulla, mutta Irene unohti pyytää ikkunoiden pesua ja sille on tulossa huomenna vieraita. Eli alas mennä Pertti! Irene odottaa alhaalla.” Täti katkaisi. Pera puristi puhelinta nyrkissään. Että pitikin taas käydä näin. Täti oli taas yllättänyt. Pertti kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään takaisin keskustaan.

Irene oli tädin kummitytär. Jonkun tädin entisen työkaverin lapsi, jota täti ihaili ja palvoi. Irenellä oli keskustassa iso kauneushoitola, jolla oli maaseudun ympäryskunnissa pari muuta toimipistettä. Pera oli tavannut hänet useasti elämänsä aikana ollen varsin katkera siitä syystä, että täti oli ulkoistanut Peran myös Irenen juoksupojaksi. Eipä siinä mitään, Pera oli jo kauan sitten tottunut kulkemaan Irenenkin asioilla. Mutta nyt se tuntui ylivoimaiselta: Peraa nälätti kovasti ja hän tiesi, että Irenellä oli isot ikkunat. Peraa kiukutti. Vasta eilenhän oli satanut, mikä ihmeen tarve Irenellä oli saada ikkunat puhtaaksi jo heti perään? Tietenkin: ikkunat piti pestä sisäpuolelta. Irene oli muutenkin ärsyttävä ja typerä naikkonen, joka ei koskaan osannut puhua mistään muusta kuin asiakkaistaan ja ostoskokemuksistaan. Toivottavasti Irene edes tarjoaisi jotain.

Hän oli nähnyt jo kaukaa, miten Irene seisoskeli vanhan, kivisen kerrostalon alaovella poltellen pikkusikaria. Irene piteli ovea auki ja sanoi: ”Terve, Pera.” He menivät molemmat sisälle ja kipusivat portaita pitkin ylös. Pera huomasi, että tunnelma oli muuttunut jotenkin aseistariisuvaksi. Ireneä oli mahdoton inhota silloin, kun tämän kanssa oli kasvokkain, muutoin Ireneä pystyi vihaamaan rajattomasti. Mutta nyt kun hän tarkemmin mietti, niin ei Irene niin kovin pahalta ihmiseltä tuntunutkaan. Tällä oli yllään sahraminkeltainen pellavapusero ja samaa materiaalia olevat vaaleat housut. Irene pukeutui vielä selkeän kesäisesti. Pera hymähti mielessään samalla kun asteli Irenen asuntoon. Ehkäpä hän vain näki jokaisen tädille rakkaan ihmisen myrkyllisenä ja pahana. Sikäli kun täti osasi rakastaa. Irene riisui jalastaan käärmeennahalla koristellut kiilakorkosandaalit ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Pera empi ennen kuin vastasi ja sanoi: ”Ihan ok. ” Eteisessä vallitsi hetken kiusallinen hiljaisuus, kunnes Pera sanoi: ”Niin, minä niitä ikkunoita..” Mutta samalla he molemmat huomasivat, miten ulkona oli alkanut sataa. Pera sanoi: ”No jos sitten sisäpuolelta..” mutta Irene sanoi heti perään: ”Olkoon. Juodaan kahvit, ei niillä ikkunoilla niin väliä ole. Mennään olohuoneeseen.” Pera asteli syvemmälle asuntoon ja katseli ympärilleen. Vaikka oli monesti aiemminkin käynyt Irenen asunnossa, hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä asunnon monia mukavan näköisiä yksityiskohtia: eteisen lattiaa peitti punainen, upottava persialaismatto ja vaatekaapin vieressä seisoi marmorista veistetty rottweiler. Hän käveli olohuoneeseen ja istahti vaalealle, mokkanahkaiselle sohvalle, jonka päädyssä lojui minkkiturkiksesta tehty torkkupeitto. Myös olohuonetta sävyttivät monet yksityiskohdat: valkoinen tapetti jolle oli nostettu monia tauluja, ja kalliin näköinen valaisin seisoi nurkassa jykevän näköisenä. Irene tuli keittiöstä kantaen tarjotinta, jolle oli aseteltu kahvikupit ja kaunis luuposliininen kahvipannu. Irene laski tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi kuppeihin kahvia. Irene istui sohvalle ja Pera sanoi: ”Muutan pois tädin nurkista.” Irene vastasi hiukan yllättyneenä: ”Ihan totta? Enpä olisi ikinä uskonut, että sinä sieltä koskaan pääset.” Pera oli vähällä vastata ilkeästi mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi: ”Niin, tulihan tämä toki yllättäen. Mutta kyllä toisaalta on mukava huomata että täti pärjää ilman apua.” Hetken molemmat olivat vain hiljaa. Sitten Pera kysyi: ”Mitenkäs firma?” ”Hyvin, loppuvuodesta olisi tarkoitus laajentaa”, Irene sanoi ja siemaisi kahvia. Keskustelu meni hitaasti eteenpäin puhellessa Peran suunnitelmista uuden asunnon suhteen. Lopulta Pera totesi, että hänen olisi lähdettävä. Kello oli paljon. Eteisessä Irene ojensi hänelle vielä muovipussin ja sanoi: ”Tämä jäi tädiltä viimeksi.” Pera otti pussin ja käveli ulos.

Heti ulkona häneen iski hillitön halu kurkistaa muovipussiin sisälle, mutta hän epäröi. Täti ei pitänyt jos tämän tavaroita käpälöitiin. Mutta uteliaisuus vei voiton ja Pera työnsi kätensä pussiin ja veti sieltä ulos nipun papereita. Hänen suunsa loksahti auki kun hän luki ensimmäisen paperin tekstiä: ”Myydään kattohuoneisto Marbellasta hintaan 210.000, uima-allas, 3 makuuhuonetta, olohuone ja keittiö. Yhtiövastike 60 euroa/kuukausi…”. Paperiin oli Irene teipannut lapun, jossa luki: ”Varasin näytön lokakuulle, pistetään kulut puoliksi. Voit muuttaa heti kun kaupat on tehty, kalusteet voidaan ostaa sieltä. Itse tulen pitemmäksi aikaa vasta joulukuussa, katselen sitten liiketiloja firmalle. t. Irene.”

Pera tunsi, kuinka maailma pysähtyi hänen ympärillään. Iltaliikenteen äänet hukkuivat hänen hämmästyneeseen ajatukseensa: ”Täti kusetti.” Hän toisti sen vielä hiljaa kuiskaten ja lähti sitten hölkkäämään kotia kohti pudotettuaan paperit takaisin muovikassiin. Hän hölkkäsi lujaa tuntien hengästyvänsä, mutta ei välittänyt, koska hän tunsi itsensä loukatuksi. Täti oli huijannut häntä. Yrittänyt keplotella Peran ulos talosta ja muuttaa Espanjaan, Aurinkorannikolle. Pera olisi saanut jäädä Suomeen elämään ilman tätiä, mikä sinänsä oli helpotus. Mutta se, että täti viettäisi makeaa elämää Aurinkorannikolla samaan aikaan kuin Pera raataisi niska limassa ilman koulutusta, ei käynyt laatuun.

Hän ei huomannut, kuinka hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja vastaantulevien iltalenkkeilijöiden mielestä hän oli sangen pelottava näky synkässä ilmeessään ja vihaisessa olemuksessaan.

Kotona hän kävi vain kääntymässä ja vei muovipussin tädille. Hän kääntyi kannoillaan ja huikkasi menevänsä baariin. Täti ei kysellyt perään. Hän oli tottunut siihen, että Pera meni kerran viikossa baariin istumaan iltaa. Tädin mielestä siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta Pera ajatteli kuumeisesti.

Peran edessä pöydällä oli sitruunavichy ja voileipä paahtopaistilla. Baarissa leijui tupakansavu ja ihmiset lauloivat karaokea taustalla. Pera ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut ympäristön tapahtumista. Hän oli nyt pari tuntia puntaroinut koko kuviota, asuntoesitettä, Irenen viestiä tädille ja omaa muuttoaan. Hän oli päätynyt seuraavanlaiseen tulokseen: täti ja Irene aikoivat ostaa yhteisen loma-asunnon puoliksi Espanjan Aurinkorannikolta ja Irene aikoi avata kauneushoitolalleen toimipisteen Marbellaan. Täti muuttaisi asuntoon viettämään mukavaa elämää, niinpä tietenkin. Muutamat pikkuseikat vielä mietityttivät Peraa koko kuviossa, kuten raha. Mutta siihenkin hän keksi vastauksen: täti oli pihi ihminen ja harrastanut kaiken lisäksi piensijoittamista koko ikänsä. Siitä hän oli varmaankin saanut kokoon tarvittavan summan, jolla hän nyt aikoi osallistua kattohuoneiston ostoon. Lisäksi täti oli poikkeuksetta pistänyt Peran rahat säälittä omaan kukkaroonsa, eikä varmaankaan ollut koskaan käyttänyt niitä paljoakaan. Siitäkin oli kertynyt rahaa, ja koska jo vuosien ajan täti oli pyörittänyt taloa Peran sisään kantamilla rahoilla, niin eläkkeetkin olivat kertyneet säästöön. Näin ollen tädillä olisi kyllä reippaasti rahaa uuden elämän aloittamiseen Marbellassa. Pera tunsi olonsa loukatuksi, lyödyksi ja huijatuksi. Koko elämä oli mennyt tädin kanssa ja näin tämä aikoi maksaa hänelle. Heittää Peran ulos talosta, myydä sen varmasti ja häipyä Aurinkorannikolle. Pera joi kulauksen vichyä ja puraisi palan voileivästä. Olo oli tympeä eikä ruokakaan maistunut. Mitä hän voisi tehdä? Häneltä olivat keinot vähissä. Täti muuttaisi Aurinkorannikolle ja Pera jäisi elämään todennäköisesti kunnan vuokra-asuntoon jääden ikuiseen pätkätöiden kierteeseen. Hän eläisi yksinäisen loppuelämän aivan yksin. Täti viettäisi päivät pitkät auringossa ja joisi Martineja. Pera muisti, kuinka täti oli aikanaan puhunut, että kun pääsisi hänen elättämisestään, niin hän joisi sen kunniaksi joka päivä Martinin.

Istuessaan keskellä tupakansavua vichyä siemaillen Pera sai ajatuksen: ”Minun ei ole pakko hävitä tätä.”  Eloonjäämisen halu virtasi hänen kehoonsa ja hän tunsi, kuinka hänen olisi pakko selvitä tilanteesta jotenkin. Eikä vain selvitä, hänen kuuluisi voittaa. Viimein hän uskalsi myöntää, että hänellä oli jäljellä vain yksi konsti antaa tädille takaisin. Hän tappaisi tädin. Ajatus oli oikeastaan pyörinyt hänen päässään epämääräisenä, houkuttelevana haavekuvana siitä asti kun hän oli nähnyt asunto-ilmoituksen. Hän tunsi, kuinka rauha levisi hänen sisälleen. Enää tarvitsisi vain huolehtia yksityiskohdista. Hän mietti. Täti ei koskaan pitänyt rahojaan pankissa, se oli asia, jota tämä ei koskaan salaillut. Täti oli säännöllisesti haukkunut entisen työpaikkansa ja ilmoitti, että hän ei sinne rahojaan jättäisi ”vieraiden huomaan”. Pera ei kuitenkaan tiennyt, missä täti rahojaan säilytti, mutta arveli, että saisi asian selville. Ne olivat tällä erää ainoa tärkeä asia. Niiden avulla hän lähtisi Aurinkorannikolle, Marbellaan. Se olisi oikeutettu korvaus tädin harjoittamasta kaltoin kohtelusta ja vuosikausia kestäneestä riistosta. Tädin kuoleman yksityiskohtia hän ei vielä miettisi. Siihen löytyi monta tapaa. Jos oikein hätä tulisi, hän hoitaisi sen asian vaikka paljain käsin. Monia muita pieniä asioita pitäisi tietenkin hoitaa, kuten matkalippujen varaaminen ynnä muuta.

Irenen lapussa luki, että täti lähtisi lokakuussa. Nyt oli elokuun 28.päivä.

Hänellä olisi noin kuukausi aikaa.

                                                                  

Kuukautta myöhemmin.

Klo 19.28

Taivas oli synkkä, ja lehdet olivat lähteneet puista. Tuuli puhalsi lujaa, ja tulevasta yöstä oli luvattu myrskyistä. Ympäristö näytti kovin harmaalta kun Pera käveli kotiinsa viimeistä kertaa. Kaikki oli mennyt niin kuin oli pitänyt. Täti säilytti suurta matkalaukullista seteleitä sänkynsä patjan sisällä ja iso määrä rahaa oli ollutkin. Se oli niin paljon, että Pera voisi sijoittaa ne kaikki hyvin ja elää Espanjassa väärän nimen turvin loppuikänsä. Niinpä niin, Pera oli hoitanut kaiken väärennettyä passia myöten. Sitä hän tosin aikoisi käyttää vasta Espanjassa. Hän lentäisi Tukholmaan illalla ja aamulla hän lentäisi sieltä Marbellaan. Häntä olisi hankalampi jäljittää sitten kun poliisille ilmenisi tapahtumien kulku.

Hän oli ovella. Ulos asti kuului, miten televisio ja radio pauhasivat. Pera veti syvään henkeä ja sanoi: ”Täältä tullaan, Espanja.” Hän avasi oven ja astui sisään.

”Täti”, hän huikkasi keittiöstä. ”Älä häiritse Pertti, visailu on kesken”, täti ärähti olohuoneesta. Pera jatkoi kuitenkin: ”Juotaisiinko lasilliset sen kunniaksi, että muutan pois.” Hän oli valehdellut tädille löytäneensä asunnon itselleen ja muuttavansa ylihuomenna. Täti kysyi kiinnostuneena: ”Ostitko muka pullon? Ohhoh, tyhjätasku osaa sentään tehdä kannattavia sijoituksia.” Pera kuuli, miten täti könysi ylös sohvalta. Pera sanoi: ”Älä tule, juodaan nämä siellä.” Täti hymähti ja Pera kuuli, miten sohvan jouset natisivat tämän istahtaessa takaisin. Pera avasi konjakkipullon vapisevin käsin ja kaatoi kahvikuppeihin molemmille kunnon annokset. Konjakkilaseja heillä ei ollut koskaan ollut. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan unilääkkeet, joita hän oli käynyt pyytämässä lääkäriltä pari viikkoa sitten valehdellen kärsivänsä unettomuudesta, mikä viime aikoina olikin pitänyt paikkansa koska häntä oli valvottanut nyt käsillä oleva hetki. Hänen kätensä vapisivat kun hän murskasi leipäveitsellä 10 pilleriä pieniksi paloiksi. Hän tiputti ne tädin kuppiin. Sen jälkeen hän käveli kupit mukanaan olohuoneeseen.

Oli aika.

Hän ojensi mukin tädille joka löhösi sohvalla hymyillen omahyväisesti. Pera istuutui nojatuoliin ja kohotti kuppia sanoen ”Malja yhteiselle elämälle!” ja joi kulauksen kupista. Hän seurasi, kuinka täti kohotti kupin huulilleen ja joi. Peran selkäpiitä karmi. Se olisi juuri tässä ja juuri nyt kun täti kuolisi. Kaikki päättyisi ja hän eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Kauhukseen hän kuitenkin näki ,miten täti tiputti kupin lattialle samalla sylkäisten konjakin suustaan ulos komeana kimaltelevana kaarena. Pera katseli avuttomana, kuinka lattialla olevasta kupista ulos valuneen konjakin seassa pillerinkappaleet möllöttivät valkoisina. Hän oli epäonnistunut. Hän olisi halunnut vain juosta pois ja unohtaa koko suunnitelman.

Hän joutui kuitenkin terästäytymään, kun tädin suusta alkoivat kuulua ensimmäiset solvaukset: ”Kiittämätön nilkki. Näinkö sinä aioit minut tappaa? Joillakin pillereillä?” Ilmapiiri olohuoneessa oli sähköistynyt. Tädin silmät hohtivat kuin hyökkäykseen valmiina olevalla petoeläimellä ja tästä huokui raivo. Pera piti äänensä vakaana ja sanoi: ”Täti, minä tiedän. Minä tiedän, että sinä ja Irene aiotte ostaa Espanjasta kattohuoneiston, jossa sinä saisit asua.” Peran ääni kohosi: ”Minä tiedän, että sinä aiot heittää minut ulos viettääksesi siellä mukavaa elämää, täti!” Nyt Pera huusi jo täyttä kurkkua: ”Koko elämä on pilalla, typerä vanha muija! Kiusasit koko elämän, löit minkä kerkesit ja pilkkasit joka asiasta!” Täti katseli häntä mykistyneenä ja nousi sohvalta kädet nyrkkiin puristuneina. Hän sanoi henkeään haukkoen: ”Ahaa! Sinä siis tiedät, senkin likainen urkkija! Kuka kertoi? Irenekö? Vai otitko sinä sen itse selville, nilkki? Älä kuvittelekaan, että voit tappaa minut, minä menen sinne Espanjaan vaikka väkisin, etkä sinä sitä estä!” Sen sanottuaan täti ryntäsi eteenpäin ja hyppäsi Peraa kohti kuin raivohullu koira. Pera väisti täpärästi ja täti lensi päin nojatuolia. Tuoli kaatui, kun täti törmäsi siihen ähkäisten kivusta. Täti oli kuitenkin hetkessä pystyssä ja syöksyi Peraa kohti kädet koholla huutaen raivon vallassa: ”Senkin saasta, nyt tulee loppu!” Hän tarttui Peraa nenästä ja väänsi minkä pystyi. Pera karjaisi kivusta ja tönäisi hänet lattialle. Täti tuijotti hänet kaatanutta Peraa ällistyneenä. Tämä yritti nousta lattialta kiroillen ylös mutta pyllähti takaisin. Pera ryntäsi tietäen täsmälleen mitä tekisi. Hän avasi kaapit ja kaivoi sieltä ulos suuren, raskaan wokkipannun. Hän kuuli, kuinka täti huusi raivontäyteisellä äänellä: ”Pertti, tule heti takaisin!” Nyt tai ei koskaan. Pera asteli olohuoneeseen ja näki, että täti oli päässyt pystyyn. Tämä oli napannut seinältä naulassa roikkuneen mattopiiskan ja huusi: ”Poika, pistä se wokkipannu heti takaisin tai minä annan sinulle selkään, niin kuin pienelle kakaralle!” Täti lähti ryntäämään Peraa kohti mattopiiska koholla. Pera tunsi, kuinka pelko ja jännitys katosivat syvän halveksunnan tieltä. Hän kohotti wokkipannun ja sanoi: ”Istu alas, täti” ja iski. Hän näki, kuinka epäusko ja sen jälkeen kauhu ehtivät levitä tädin kasvoille ennen kuin wokkipannu iskeytyi tämän päähän koko voimallaan. Täti yritti suojata itseään mattopiiskalla, mutta se oli liian myöhäistä. Kuului rusahdus. Täti kaatui lattialle. Pera tuijotti tätiä. Päässä oli ruma jälki. Silmät eivät liikkuneet. Oikea käsi puristi tiukasti mattopiiskaa. Hän käveli yläkertaan jossa pakkasi tavaransa kasaan unohtamatta pistää matkatavaroihin myös tädin runsaita rahoja. Osan hän pisti kahteen lompakkoon jotka hän oli ostanut tätä varten, osan rahavyöhön ja osan hän sijoitti kylmänrauhallisesti käsimatkatavaroihin. Lopulta hän oli valmis. Kaikki oli viimein valmista. Hän ei sammuttanut valoja, mutta pisti television ja radion pois päältä. Ne olivat peittäneet kaikki äänet jotka olisivat voineet herättää jonkun epäilykset. Kuluisi pari päivää ennen kuin Irene huolestuisi tädistä ja tulisi käymään. Silloin hän olisi jo kaukana.

Pera avasi oven puristaen matkalaukkuja käsissään. Hän lukitsi oven, eikä katsonut taakseen.                                                                

5 vuotta myöhemmin

Irene kirosi kävellessään pitkin hiekkarantaa Marbellassa. Häntä hymyilytti. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa sen jälkeen kun hän oli perustanut perheen kaksi vuotta sitten. Hän ei silloin uskonut, että hänestä olisi äidiksi, mutta kun kaksoset olivat syntyneet hän oli huomannut olevansa harvinaisen onnellinen. Väsytti tietenkin aluksi, mutta molemmista oli sittenkin enemmän iloa kuin harmia. Silti Irene iloitsi tästä omasta hetkestä hiekkarannalla, kun samaan aikaan Tuomas ja kaksoset olivat hampurilaisilla. Koko perhe tuntui rakastuneen Marbellaan ja Aurinkorannikkoon. Irene ja Tuomas miettivät jo kilpaa, mistä ostaisivat loma-asunnon. Tuomaksen autoliike veti hyvin eikä Irenekään valittanut omasta firmastaan. Kaikki oli niin hyvin kuin pystyi. Irene ei koskaan uskonut, että hän olisi voinut nauttia tästä paikasta niin paljon kummitädin kuoleman jälkeen. Se oli ollut sokki viisi vuotta sitten kun täti oli löydetty kuoliaaksi rusikoituna olohuoneestaan. Naapurit olivat lopulta kyllästyneet täysillä huutavaan televisioon ja menneet sisään. Poliisilla oli mennyt yllättävän kauan ennen kuin he osasivat yhdistää Peran tädin murhaan. Pera oli irtisanoutunut työpaikaltaan ja ilmoittanut lähtevänsä asuntoautolla matkailemaan Venäjälle. Häneen ei ollut saatu yhteyttä moneen viikkoon ja vasta sitten poliisit olivat älynneet ruveta selvittämään asiaa: Pera ei ollut hakenut viisumia Venäjälle eivätkä kaupungin asuntoautojen jälleenmyyjät muistaneet ketään kuvatun kaltaista miestä. Lentokenttien ja satamien turvakameratallenteita oli turha tarkistaa: ne oli hävitetty jo ajat sitten. Siihen jäljet olivat päättyneet. Pera oli etsintäkuulutettu mutta tämä tuntui kadonneen jäljettömiin. Ireneä hiukan kylmäsi, kun hän ajatteli asiaa. Oli kuitenkin muistettava, että asia oli käsitelty loppuun jo kauan sitten, eikä täti varmaankaan syytön ollut ollut omaan kohtaloonsa. Täti ei ollut koskaan arvostanut Peraa ja se oli näkynyt pitkän matkan päähän. Ehkäpä Pera oli vain maksanut kaiken takaisin? Mutta Irene ei enää miettinyt asiaa vaan istahti vapaana olevaan, yksinäiseen aurinkotuoliin.

Irene heräsi ja huomasi torkahtaneensa. Ilta oli tullut ja ranta oli tyhjenemässä. Hän kopeloi kännykän taskustaan ja huomasi, että Tuomas oli yrittänyt soittaa. Helvetti. Äkkiä takaisin hotelille. Kun hän oli nousemassa ylös aurinkotuolista hän huomasi kuinka rannan poikki käveli pitkä, mustaan pukuun ja Panama-hattuun sonnustautunut mies. Tällä oli kädessään asiakirjasalkku ja toisessa kourassa paloi pikkusikari. Irene tunsi, kuinka kylmät väreet hiipivät hänen selkäpiitänsä pitkin. Tuo ryhti ja kävelytyyli. Ei, ei mitenkään. Se ei voinut olla mahdollista. Irene nousi tuolista ja lähti seuraamaan mies vaivihkaa. Rantakahviloista ja ravintoloista kantautui iloinen nauru kun nämä kaksi kävelivät samaan suuntaan välillään viitisen metriä. Seuratessaan miestä Ireneä huvitti: miten typerä hän olikaan ollut. Ei, ei mitenkään. Ei tämä mies ollut se, jota hän oli ajatellut. Mies nousi hiekkarannalta kadulle ja astui Peugeotin mustaan avoautoon. Irene ajatteli jo takaisinpäin kääntymistä kun mies otti hatun pois päästään ja tuijotti Ireneä suoraan silmiin. Irene jähmettyi. Kasvoja peitti paksu kokoparta ja nenällä olivat silmälasit, mutta silmät olivat nauliutuneet Ireneen. Vieno hymy levisi miehen kasvoille ja tämä kysyi: ”Voinko jotenkin auttaa?” Irene häkeltyi - mies puhui suomea! Hän vastasi: ”Tuota… Mietin vain että tunnemmeko jostakin?” Mies katseli Ireneä eikä tuntunut välittävän kysymyksestä. Viehko hymy edelleenkin kasvoillaan mies vastasi käynnistäessään auton: ”Ei, en usko. Hyvää illanjatkoa.”. Auto lähti sulavasti liikkeelle ja mies vilkutti Irenelle kaasuttaessaan pois. Irene seurasi henkeään haukkoen kuinka auto katosi pimenevään iltaan. Vasta kun auto oli kadonnut hänen näköpiiristään hän huomasi tärisevänsä.

Hän lähti horjuvin askelin takaisin hotellille.

Seuraavana päivänä Irene lensi perheineen kotiin saatuaan paikat lähtevään koneeseen lyhyellä varoitusajalla. Tuomas oli kummastunut aikaistetusta kotiinpaluusta mutta taipunut sitten. Kaksosetkin olivat suhtautuneet paluumatkaan hyvin kaikesta huolimatta.

Iltaisesta kohtaamisestaan Peran kanssa Irene ei maininnut kenellekään koskaan, eikä hän tai kukaan perheestä enää koskaan palannut Aurinkorannikolla.

 

Eero