Nainen hyräili tuttua sävelmää juostessaan pitkin öistä, hienoa omakotitaloaluetta kylmässä talvi-ilmassa. Ympäristö oli kuuran valkaisema, mutta kieltämättä lumen puute häiritsi häntä hiukan. Ilman puolesta oli todella kylmä, vaikkei se häntä haitannutkaan. Päinvastoin, ajatukset olivat teräksenkirkkaita kylmässä ja jäätävässä ilmassa. Hiljainen yö ympärillä sai hänen ajatuksensa vielä kirkkaammaksi, ja hän ajatteli tehtäväänsä. Alalla, jolla hän oli, tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tulivat tarkkaavaisuus ja rauhallisuus ja näiden pohjalle rakentuva äärimmäisen tiukka harkintakyky. Sitä kieltämättä tarvittiin jokaisessa tehtävässä, minkä hän sai suoritettavakseen. Nyt juostessaan hän ei kuitenkaan uhrannut kovin paljon ajatuksia tarkkaavaisuudelle, johtuen ajankohdasta, joka oli kellon mukaan noin varttia vaille kaksi. Kyseisellä uusrikkaiden asuinalueella olivat ihmiset menneet jo ajat sitten nukkumaan, ja hänen määränpäänsä oli vielä kauempana. Näitä ihmisiä, joiden miellyttävän pittoreskin pesän halki hän nyt juoksi, hän pohjimmiltaan halveksi; heidän elämäntapansa edustivat hänen mielestään juuri sitä kaikkein vastenmielisintä tapaa elää, joka maailmasta löytyi: lasitettu terassi, talo joka oli nähtävästi jonkun arkkitehtiopiskelijan halvalla piirtämä kyhäelmä, pihassa Audi tai BWV. Talossa kaksi lasta ja kultainennoutaja. Miten mielikuvitukseton tapa elää, voi kerta kaikkiaan, hän ajatteli kiitäessään pitkin asuinaluetta hurjaa vauhtia. Suoraan sanoen, häntä alkoi jo hiukan kyllästyttää. Mutta hänen alallaan, joka toisinaan oli liiankin vauhdikas, teki hyvää joskus hiukan tylsistyä. Sitä ei vain tupannut arvostamaan silloin, kun tuli tylsää. Mutta hänen tämän hetkinen työtehtävänsä, mistä hän saisi sen suoritettuaan onnellisesti 70 000 euroa puhtaana käteen, tuntui jo kerta kaikkiaan tylsistyttävältä.

 

 Hänen pitäisi tappaa erään miehen anoppi.

 

 

Hän kääntyi vasemmalle, ja palasi mielessään edelliseen torstaihin, jolloin hän oli saanut suoritettavakseen tämän typerän ja hyödyttömän tehtävän.

 

Palkkamurhaajien alalla turvakäytäntönä pidettäneen sitä, etteivät murhan toimeksiantaja ja suorittaja tapaa toisiaan missään vaiheessa tehtävää annettaessa, vaan välissä käytetään kolmatta osapuolta. Naisen välittäjä hoiti hänelle aina suunnilleen kerran kuussa erilaisia työtilauksia, joista välittäjä veti aina oman säännöllisen palkkionsa, joka oli neljännes keikkapalkasta.. Toimeksiantaja siis asioi vain välittäjän kanssa, ja näin ollen murhaaja kykeni jäämään varjoihin. Näin nainenkin luuli, kunnes eräänä päivänä välittäjä soitti hänelle innostuneen puhelun. Välittäjä taivutteli häntä suuren innon vallassa menemään tapaamaan erästä asiakasta. Nainen nauroi ja kieltäytyi. Ei tulisi kuulonkaan, ei etenkään nykyisenä aikana, jolloin poliisi ja kumppanit olivat äärimmäisen valppaana kaiken vähänkin epäilyttävän varalta. Mutta välittäjä ei kuullut kun hän kieltäytyi; tämä vain hoki, että mies oli kuulemma jo maksanut 35 000 pelkästään välittäjälle itselleen ja oli luvannut maksaa naiselle pelkästä tapaamisesta 45 000.

 

Tuon kuullessaan nainen oli jo kiinnostunut: minkälainen mies haluaa välttämättä tavata palkkamurhaajan, jolle haluaa antaa tehtävän? Välittäjä sanoi hänelle nimen ja nainen yllättyi: suursijoittaja Arto Petkele. Noin vaikutusvaltaisella miehellä täytyi olla kyllä kiistatta vihollisia, mutta minkälainen oli sellainen vihollinen, josta täytyi keskustella kasvokkain? Välittäjä selitti ohjeet: naisen pitäisi ilmestyä ravintola Kultaiseen Hirveen seuraavana iltana klo 22.30. Petkele tapaisi hänet ravintolan ainoassa kabinetissa.

 

Seuraavana iltana hän oli naamioitunut huolellisesti. Hänellä oli omien  silmiensä väristä poikkeavat piilolinssit, peruukki ja raskas meikki. Plussana tietenkin mitäänsanomaton, mutta tyylikäs vaatekerta yllään hän kävi kenestä tahansa konttorien oravanpyörästä vapautunutta ihmistä, joka on vain suunnistanut työpäivän jälkeen drinkille. Hän asetteli vielä silmälasit nenälleen ja koppasi salkun käteensä. Joten mars matkaan.

 

Kultaisessa hirvessä oli aika lailla hiljaista, mutta mitä muuta voi odottaakaan arki-iltana syrjässä keskustasta sijaitsevalta pubiravintolalta. Muutama vakiasiakas näytti olevan paikalla ja vanhempi tuulipukuun ja pipoon pukeutunut humaltuneen oloinen vanha rouva söi Wienin-leikettä ja joi kaljaa ikkunapöydässä. Tappaja katseli ympärilleen etsien kabinetin ovea, ja sen hän lopulta löysikin, tosin hiukan syrjästä ravintolan perältä läheltä vessoja. Hän kokeili ovea, mutta se oli lukossa. Hän koputti, ja hetken päästä ovea tuli avaamaan iso, lihava keski-ikäinen mies, jonka päälaki oli jo arvokkaasti kalju ja muutamat jäljellä olevat haituvatkin olivat kovin hilseisen ja rasvaisen oloisia. Mies sönkötti hermostuneen oloisena kännykkäänsä jotain asiaa ja viittoi tappajan sisälle ja sulki oven tämän perässä. Tappaja istuutui pöydän ääreen ja katseli, kuinka suursijoittaja Arto Petkele teki samoin ja jatkoi höpötystään puhelimeen: “Jumalauta Annukka, usko nyt jo saatana sentään, että sinun äitis ei saa minua maksamaan sitä sen pitopalvelulaskua... Hemmettiäkö se minulle kuuluu, jos se on unohtanut, ettei mitään syntymäpäiväjuhlia tule! Piste!” Petkele lopetti puhelunsa ja hymyili anteeksipyytävästi sanoen; “Niin, tosiaan anteeksi tuo äskeinen. Eukko rutisi, että maksaisin anopin syntymäpäiväjuhlat, joita siis ei nyt pidetäkään, koska en halua maksaa niitä.” Petkele kurotti kätensä pöydän ylitse ja kätteli tappajaa: “Minä siis olen Arto Petkele, kuten lehdistä varmaan tiedättekin. Olen varmasti tuottanut hiukan ylimääräistä vaivaa teille, mutta halusin ehdottomasti tavata teidät... Koska toimeksiantoni on niin kovin henkilökohtainen, että haluan kertoa teille kasvoista kasvoihin...”

 

Petkele kumartui pöydän ylitse ja sanoi lähes kuiskaavalla äänellä: “Minä haluan, että anoppini on kuollut viikon kuluessa! Ymmärrättekö? Viikon kuluessa! Haluan, että hän ei enää silloin päästä pihaustakaan!” Tappaja haistoi ilmassa leijuvan hien ja alkoholin hajun ja mietti, oliko nyt joutunut tekemisiin joko hyvin tyhmän tai hyvin ovelan ihmisen kanssa. Tappaja sanoi: “Paljonko olette valmis maksamaan? Vähimmäistaksani on...” Petkele keskeytti hänet: “Saatte 70 000 tonnia puhtaana käteen, puolet nyt ja puolet sitten välittäjänne kautta, kun homma on selvä. “Petkele piti tauon ja sanoi sitten: “Mutta tärkeintä on se, että se ruma akka kuolee mahdollisimman nopeasti ja äkkiä! Äkkiä! Anoppini on täysi roisto, se akka lypsää minusta kaiken tyystin kuiviin, uskokaa pois. Tyystin armoton akka! Minun on aivan pakko kertoa..!” Petkele tarttui vapisevin käsin pöydällä olevaan lasiin, jossa oli kirkasta nestettä ja hörppäsi.

 

Tämän tehtyään Petkele jatkoi: “Minä tapasin vaimoni 30 vuotta sitten Kauppaopistossa. Oli se aikamoinen pakkaus silloin tämä minun Annukkani, pakko myöntää. Kaunis kuin keväinen valkovuokko mutaisen pellon kupeessa, sano!” Petkele piti jälleen taukoa ottaessaan uuden hörpyn ja sanoi sitten: “Mutten minä sitä koskaan sillä tavalla rakastanut, tiedättehän. Meillä nyt vain tuppasi menemään hyvin ja kaipa se Annukkakin tiesi, että minä olen varsin kyvykäs tavalliseksi mieheksi. Ja kihlat ostettiin sitten kesällä kahdeksankymmentä, juhannuksena. Siitä ne ongelmat alkoi oikein kunnolla, pakko tunnustaa. Minä tapasin silloin anoppini. Se akka oli jo lähtökohtaisesti ongelma, halveksi minua koppavan ukkonsa, mokomankin pieniaivoisen idiootin kanssa. En ollut niille tarpeeksi hieno taikka varakas! Paskanmarjat, minä pelastin Annukan tylsältä sihteerinviralta jossain hikisessä toimistossa, sano!” Petkele hiljensi ääntään ja kuiskasi sitten äänellä, joka oli selkeästi täynnä tukahdutettua raivoa: “Mutta ei se ukko, vaan tämä anoppi! Se osaa sotkea toisten elämän peruuttamattomalla tavalla, tietäisitpä vain, neitiseni! Se ilmestyi jokaiseen paikkaan happaman hymynsä kanssa alkaen ensimmäisistä käynneistä lääkärillä, kun vaimo alkoi odottaa esikoista! Se seurasi vaimoa kaikkialle, ja kun me ruvettiin Annukan kanssa ensimmäistä taloa rakentamaan, se tunki sinnekin tekemään kaikki ratkaisut, alkaen sohvan paikasta päättyen kaakelien väriin. Minua se kohteli vielä silloinkin kuin paskaa, vaikka olin juuri ansainnut ensimmäisen miljoonanani. Kun esikoinen ei meinannut oppia sanomaan ässää, se rupesi sönköttämään jotain huonosta perimästä minun puoleltani! Sairas ihminen! “

 

Petkele jatkoi sytytettyään tupakan palamaan: “Ja tiedätkö mitä? Sen mies ei varmasti kuollut luonnollisesti, sano! Se löytyi yhtenä aamuna merestä hukkuneena, kotilaiturin vierestä. Tosin kukaan ei koskaan kysynyt, miten se oli sinne mereen päätynyt! Kuvitelkaa! Muka mennyt aamu-uinnille ja saanut sydänkohtauksen, paskanmarjat! Myrkkyä se ämmä oli sen kahviin laittanut, se on ainoa varteenotettava mahdollisuus! Mutta mikä sen vanhan ruunan kuolemassa oli kaikkein pahinta, oli se, että tämä variksenpelätin vei minkkiturkissaan ja leningissään aina joka sunnuntai syömään ravintolaan . Tämän lystin maksoin aina minä, yksin minä! Ja siellä ravintolassa sitten se ämmä herjasi minua koko ravintolan kuullen!” Petkele vetäisi henkoset ja jatkoi: “Ei siis sillä tavalla suoranaisesti haukkunut, mutta piikitteli ja ärsytti, saatana! Se halusi, että minä hermostun, ja ennen pitkää niin kävikin! Minä sanoi sille akalle suorat sanat, haukuin huoraksi ja ties miksi, murhaajaksikin niin että koko ravintola kuuli. Ja tiedättekö mitä? Se nautti siitä! Vain hymyili itsevarmasti ja sanoi aina: `Eiköhän sinun pitäisi jo rauhoittua, Arto-hyvä! Todistat tuolla vain oman moukkamaisuutesi. Vaimo oli tuossa vaiheessa jo lähtenyt kakaroiden kanssa nostelemaan itkua takellellen ja pöydässä olimme vain minä ja anoppi. Pyysin anopilta anteeksi, ja senkin koko ravintola kuuli. Vannoin vaimolle kotona olevani vastedes kunnolla, mutta pyysin, ettei mitään sunnuntaipäivällisiä enää järjestetä.” Petkele piti tauon ja tuijotti pöytään katse alas luotuna. Hän jatkoi, mutta nyt ääntä oli hankala kuulla: “Mutta anoppi halusi, kun tiesi, miten voi minua nöyryyttää pahimman kautta. Tietysti. Minä hermostuin sille yhä useammin, ja nyt viimeisten kahden vuoden aikana en ole käynyt ollenkaan, koska ennen kuin jättäydyin pois, se oli jokaisella kerralla alusta loppuen rähjäämistä. En tiedä, ymmärrättekö mutta en vain enää voi sietää sitä eukkoa.“

 

Nyt tappaja huomasi, miten Petkele itki. Mies nyyhkytti: “Minä olen asunut viimeiset kaksi vuotta kesämökillä, voitteko kuvitella? Kesämökillä ja kaupunkiin tullessani kolmiossa keskustassa. Minulla ja vaimolla on enää tuskin välejä ja kaikki saamarin keskustelut liittyvät anoppiini. Lapset ovat minulle jo turhan etäisiä, anoppi on pilannut nekin välit. Eiköhän tämä tullut tässä.” Petkele lopetti ja kaivoi lattialla lojuvasta salkustaan kansion, jonka hän viskasi tappajalle ja sanoi sitten: “ En olisi koskaan uskonut, että minun pitää lähteä tälle tielle, teidän täytyy uskoa minua. Mutta minun kärsivällisyyteni on lopussa. On se ja sama, miten se akka kuolee, kunhan hän ei viikon sisällä ole elossa. Siinä kansiossa on kaikki tarvittavat tiedot ja numero, johon voitte soittaa kun asiat on hoidettu. Siinä kaikki, voitte lähteä.”

 

Tappaja käveli pois kabinetista, ja kuuli, kuinka uusi pullo Finlandiaa avattiin, ennen kuin ovi sulkeutui.

 

Hän oli nyt juossut koko maalauksellisen omakotitaloalueen lävitse ja juoksi nyt lehtometsää halkovaa tietä pitkin, jota valaisivat kauniisti antiikkijäljitellyt katulamput. Tieltä lähti useita pieniä teitä metsän siimekseen, ja olisi voinut luulla, ettei alueella asunut saatikka vaikuttanut kukaan. Erehdys. Ne, joilla sitä rahaa todella on, haluavat piiloutua toisten uteliailta katseilta metsän kätköön, jossa heidän jättiläismäiset, klassisen kauniit talonsa seisovat lähellä merenrantaa, mutta kaukana uteliasta. Tappajaa kieltämättä korpesi. Hän oli tullut näin kauas yhden ärsyttävän anopin tähden ja nyt hän saisi juosta vielä jonkin matkaa löytääkseen tietyn talon. Raivolle ja ärtymykselle ei saanut olla tässä työssä sijaa, päinvastoin. Ne piti pitää erossa aina siihen hetkeen asti, kunnes olisi tilaisuus ampua; silloin ne sai jotenkin purettua. Mutta tässä tilanteessa ei saanut vielä hermostua. Kohde ei ollut edes vielä näkyvissä, ja jo nyt hän oli vähällä hermostua Arto Petkeleen hyytävään anoppiin. Sitä paitsi nyt oli jo alkanut tuntua siltä, ettei tehtävä tulisi koskaan valmiiksi. Petkeleen anoppi ei varmasti olisi niin hirveä ihminen kuin herra suursijoittaja oli antanut ymmärtää. Olisiko taustalla vielä jotain muuta mahdollisesti? Kenties. Mies ei vaikuttanut olevan oikein tolkuissaan tapaamisessa, mutta olivatko äkkirikastuneet koskaan? Tappaja inhosi kaikkea selittelyä, ja siltä Arto Petkeleen ja hänen anoppinsa välinen suhde vaikutti. Mutta silti, koko tarinassa oli ollut jotain niin aidon hädän tuntua, että jopa tappaja tunsi, että Arto Petkele halusi varmasti eroon anopistaan. Hän joutui lopettamaan mietintänsä, kun Everstintie tuli näkyviin hänen oikealle puolelleen. Tällä pikkutiellä asuisi Arto Petkeleen anoppi numerossa 14. Tappaja pysähtyi hetkeksi. Hän otti selässään olevan repun maahan ja otti sieltä pistoolin, koska hän asianmukaisesti latasi ja laittoi toimintavalmiiksi. Vielä äänenvaimennin paikalleen, niin tehtävä oli lähellä valmistumista.

 

Hän hölkkäsi Everstintietä pitkin ja päätti jättää ajatukset tehtävään taakseen ja hoitaa hommaan.

 

Everstintie 14 oli komea osoite, sen huomasi talvisessa pimeydessäkin. Kaksi kerrosta komeaa kermanvaaleaa marmoria ja upea pihapiiri olivat varmasti kaunis näky kesällä, mutta nyt, keskellä joulukuuta näky tuntui lähinnä äärimmäisen masentavalta ja kolkolta. Tappaja tunsi olonsa jotenkin orvoksi keskellä mahtavia puitteita, joiden keskellä hänen tulisi suorittaa tehtävänsä. Talo tuntui jotenkin vieraalta ja pelottavalta, ja hän päätti ampua naisen heti ovelle. Niin hän tekisi. Soittaisi ovikelloa ja ampuisi akan, kun tämä avaisi ovea. Ja häipyisi. Tai ei sittenkään, noinkin varakas nainen pitäisi ovikellon sointia epäilyttävänä, jopa uhkaavana ja soittaisi poliisin paikalle. Tappaja päätti kokeilla toista lähestymistapaa. Hän kaivoi tehtävää varten hankitun kännykän taskustaan ja soitti anopin numeroon, jonka Petkele oli hänelle antanut. Hän puikkelehti nopeasti puutarhavajan taakse piiloon ja katseli, kuinka yläkertaa syttyivät valot. Hän painoi kännykän korvalleen ja kuunteli kuinka hauras, mutta ilmeisen voimakastahtoinen ääni vastasi puhelimeen: “Haloo?” Tappaja otti virallisen kuuloisen äänensävyn: “Konstaapeli Sorjonen liikkuvasta poliisista. Anteeksi, että häiritsemme teitä tällaisena ajankohtaan, mutta näyttää siltä, että BMW:nne on löytynyt Everstintien päästä pahasti kolaroituna. Ajattelimme, voisitteko tulle paikalle, suhteellisen lähellä kun kuitenkin asutte.” Toisesta päästä kuului: “Ehdottomasti, lähden heti sinne!” Tappaja katseli piilostaan, kuinka taloon syttyivät valot molempiin kerroksiin. Ovi avattiin, ja anoppi syöksyi ovesta ulos pitkässä raakasilkkisessä yöpuvussaan sirot ballerinakengät jalassaan.

 

Askeleet olivat ripeät ja määrätietoiset.

 

Tappaja odotti hetken, jotta nainen olisi lähellä. Tämä oli aina se hetki, jolloin sydän löi kammottavan lujaa, kun tiesi, että kohta tulisi tehtävän tärkein ja kuitenkin lyhyin hetki. Nyt. Tappaja astui esiin piilostaan ja ampui kaksi laukausta anopin rintakehään hetkeäkään epäröimättä. Anoppi inahti hiukan, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Tämän kädet ehtivät heilahtaa lyhyesti kohti taivasta ennen kuin hän lähti kaatumaan maahan. Anopin kasvoilla häivähti hetken ajan silkka hämmästys, joka näytti muuttuvan kauhuksi. Tuo ilme oli nyt hänen elämänsä viimeinen ilme, tuo hämmästyneen kauhistunut ilme. Tappaja tarkasteli hetken naista, tätä kuuluisaa anoppia. Tämä oli kaatunut maahan mahalleen, kasvot kuitenkin sivuttain. Hassua. Näytti silti kuin vanha rouva olisi yrittänyt halata jäistä maata. Tappaja kokeili hansikoidulla kädellään pulssia, vaikka tiesi, ettei siihen pohjimmiltaan ollut tarvetta; hän osui aina sydämeen ja toinen laukaus oli tarkoitettu varmistamiseksi.

 

Hän soitti lyhyen varmistuspuhelun Arto Petkeleelle, joka kertoi, että loppuosa palkkiosta olisi noudettavissa rautatieaseman säilytyslokerikosta kaapista numero 444. Puhelun päätyttyä tappaja sulki puhelimen ja päätti hävittää sen heti tilaisuuden tullessa, mikä oli tyystin normaali käytäntö.

 

Tappaja lähti ripeästi juoksemaan pois paikalta. Oli alkanut sataa lunta, oikein pyryttää. Edessä olisi pitkä kotimatka, ja vaikka kello olikin vasta puoli viisi, niin kiirettä pitäisi silti pitää ennen aamun ensimmäisiä työmatkalaisia.

 

Lumen sataessa hän juoksi pimeään aamuyöhön kylmässä ilmassa tuntien suunnatonta iloa siitä, että tehtävä oli nyt ohitse.

 

Myöhemmin, muutaman tunnin kuluttua hän oli jo kaukana koko epämiellyttävästä tehtävästä. Aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat talvista maisemaa maalauksellisella tavalla.

 

Illalla rahat noudettuaan hän luki Iltalehden nettiversiota ja törmäsi uutiseen, joka ei oikeastaan yllättänyt häntä laisinkaan. Otsikon mukaan suursijoittaja Arto Petkele oli löydetty kuolleena aamupäivällä konttoristaan. Todennäköisimmäksi syyksi epäiltiin itsemurhaa.

 

Nainen katseli ikkunastaan ulos ja hymyili.

 

Eero