1. Tulitikkutehtaan tyttö

 
Aki Kaurismäen elokuva vuodelta 1990 on ehdottomasti eräs hienoimpia ja unohtumattomimpia suomalaisia elokuvia, jonka katsottuaan ei saa hetkeen sanaa suustansa, niin hieno elokuva on. Kaurismäen elokuvissa pääosissa ovat usein tavalliset ihmiset, joiden elämä kuitenkin on jollain tavalla eriskummallista tai kiinnostavaa. Tulitikkutehtaan tyttö on ehdottomasti Kaurismäen parhainta tuotantoa Mies vailla menneisyyttä ohella, ja se on ehdottomasti saavuttanut paikkansa Suomen elokuvahistoriassa. Elokuva saavutti menestystä myös ulkomailla, erityisesti Ranskassa.
 
Elokuvan juoni on yksinkertaisuudessaan tällainen: Iiris (Kati Outinen) on työläinen tulitikkutehtaalla, jonka elämä on karmaisevan tyhjää. Häntä riistävät kaikki: äiti ja isäpuoli jotka vievät häneltä säännöllisesti rahat ja varsin epämiellyttävä vuokraisäntä. Piristystä tilanteeseensa Iiris hakee lukemalla romanttista kioskikirjallisuutta ja odottaa epätoivoisesti sitä oikeaa rakkautta elämäänsä. Lopullinen niitti epätoivoiseen tilanteeseen on kun tällainen mies (Vesa Vierikko) ilmestyy, mutta hän osoittautuu varsinaiseksi itsenäiseksi siaksi. Hänet kohdattuaan Iiris ei enää jaksa olla positiivinen; hän haluaa kostaa kaikille hyväksikäyttäjilleen, ja karmeimmalla mahdollisella tavalla. Loppu kaikkien tapahtumien jälkeen on varsin arvattavissa.
 
Mihin perustuu tämän, synkän, vähäsanaisen, ja äärimmäisen lohduttoman elokuvan voima, joka sillä on katsojaan? Elokuvan dialogi on äärimmäisen typistetty, mutta sanattomuuden takaa huokuu Iiriksen totaalinen halu olla jotain muuta kuin nainen tulitikkutehtaalla päivästä päivään. Katsoja suorastaan odottaa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, ja kun loppu selkeästi alkaa lähestyä kaljaan sekoitetun rotanmyrkyn muodossa niin katsoja suorastaan tietää miten elokuva päättyy.
 
Tätä elokuvaa voisi helposti kutsua parhaaksi mitä Suomessa on tehty, ja Kaurismäen tuotannosta elokuva on ehdottomasti paras.
 
2. Pelon maantiede
 
Auli Mantilan elokuva vuodelta 2000 on voimakkaan tutkiskeleva tarina väkivallasta ja asetelmasta, jossa uhri nousee väkivaltaa vastaan. Elokuva perustuu Anja Kaurasen samannimiseen romaaniin, ja se aiheutti aikanaan keskustelua siitä, miten väkivaltaa tulisi kuvata ja saisiko sitä ihannoida.
 
Elokuva kertoo oikeushammaslääkäri Oili Lyyrasta (Tanja-Lotta Räikkä), joka saa tutkittavakseen tunnistamattomaksi menneen miehen ruumiin, jonka ainoat tuntomerkit hampaiden lisäksi ovat jalassa olleet punaiset uimahousut. Samaan aikaan Oili tutustuu siskonsa Lauran (Anna-Elina Lyytikäinen) kautta akateemisten naisten ryhmään jonka selkeä johtohahmo on lääketieteen- ja kirurgian tohtori Maaru Tang (Leea Klemola) joka on kyllästynyt pahoinpitelyihin, raiskauksiin ynnä muuhun negatiiviseen. Ryhmällä on rajut toimintatavat, ja niiden uhriksi joutuu myös autokoulunopettaja Rainer Auvinen (Pertti Sveholm) jota ei kyllä käy sääliksi. Miten nämä tapahtumat kietoutuvat yhteen, sitä en paljasta, vaan jätän sen katsojan selvitettäväksi.
 
Elokuva herättää monia ajatuksia etenkin siitä, miten elämme yhteiskunnassa, jossa emme valitse sitä, mitä haluamme, vaan sitä, mitä uskallamme valita. Tyydymme nykyään vain puolinaisuuksiin, emmekä uskalla ottaa sitä, mikä meille kuuluu. Emme siis suoraan sanottuna uskalla elää, näin sanoo elokuva. Ja kun tilanne tulee tähän pisteeseen, täytyy tilanne korjata. Ihmisten täytyy ansaita toistensa kunnioitus pelolla, näin viestittää elokuva. Elokuva ei kuitenkaan kaikeksi onneksi ole paatoksellinen, vaan koko yllä oleva sanoma soljuu läpi elokuvan katsojan tajuntaan muun muassa ajoittaisen mustan huumorin, Hilmar Örnin säveltämän musiikin ja (etenkin) elokuvan loppukohtausten välityksellä. Näyttelijöistä erityisesti Leea Klemola tekee loistavaa työtä naisryhmän johtajana ja Pelon maantiede -teorian kehittäjänä ja soveltajana. Etenkin lopun luentokohtauksessa Klemolan voima näkyy hypnoottisen voimakkaana katsojalla. Erittäin suositeltava elokuva, jonka täytyisi löytyä jokaisen suomalaisen hyllystä. Sääli vain, että elokuvan sanoma ei välttämättä aukea kaikille, mutta aina löytyy toki myös niitäkin, joille se aukeaa.
 
3. Rakkaudella, Maire
 
Veikko Aaltonen on loistava ohjaaja, jonka elokuvat harvoin epäonnistuvat. Hyvän ohjaajan elokuvista on aina kuitenkin hankala valita se kaikkein paras niin Aaltosenkin kohdalla. Rakkaudella, Maire on kuitenkin niin loistava että valinta kohdistui ehdottomasti siihen.
 
Vuodelta 1999 oleva elokuva kertoo ihmisestä, joilla on elämässään kaikkea, muttei kuitenkaan mitään. Maire Linnainmaa (Eeva Litmanen) on rikas rouva, jolla on hyvä virka sairaalaan talouspäällikkönä, iso talo Westendissä uima-altaineen ja isoine tontteineen, menopelinä Jaguar ja muuta kivaa. Hänellä ei kuitenkaan ole ympärillään mitään, mihin hän voisi kiintyä. Mies Esa ( Esko Salminen ) on töissä Japanissa ja käy vain ajoittain kotona, tytär asuu Afrikassa ja poika (Reino Nordin) ei ole paljoakaan tekemisissä äitinsä kanssa. Sisältöä elämäänsä Maire hakee viinasta ja roskalehdistä joista hän etsii tietoa tuntemattomien ihmistä tragedioista. Eräänä päivänä hän lukee artikkelin murhatun poliisin leskestä, Kirsi-Marista (Minna Haapkylä) ja hänen tyttärestään. Maire samaistuu voimakkaasti heidän tragediaansa ja päättää tunkeutua heidän elämäänsä auttamaan heitä, mutta Mairen apu ei välttämättä ole sitä kaikkein parasta. Tästä alkavat kehkeytyä tapahtumat joiden seurauksena tapahtuu lopulta tragedia.
 
Maire on malliesimerkki ihmisestä, jolta kukaan ei koskaan kysy ”Mitä kuuluu?”. Hän on niin syvällä toisten ihmisten elämässä, ettei hän halua tai kykene elämään omaa elämäänsä ja kohtaamaan siinä olevia ongelmia. Hän ei myöskään kykene käsittelemään omaa turhautumistaan ja siitä on seurauksena raivo, joka lopulta räjähtää lähellä olevien ihmisten silmille. Kun tähän vielä heitetään mukaan reippaat viinamäärät, on katastrofi valmis.
 
Elokuvan ehdottomin tähti on ehdottomasti Eeva Litmanen, jonka tulkinta Mairesta on niin voimakas, ettei sellaista tulla hetkeen näkemään.
 
Eero