Alkuteos: Blonde

Kustantaja Otava. 943 s.

Arvio: 10
 
Kerron ensin, miten löysin tämän kirjan. Antikvariaattikierroksella voi tunnetusti tarttua mukaan vaikka mitä, eikä rahanpalaminen ole yleensä esteenä. Ei tämänkään kirjan kohdalla. Vakioliikkeessäni aloitin Stephen King -hyllystä, josta mukaan tarttui novellikokoelma. Jatkoin pokkariosaston kautta, josta mukaan lähti Tess Gerritsenin pokkari. Seuraavaksi kiersin levyhyllyn kautta, josta Maria Callasin 3 cd:n kokoelma tuli myös muiden ostosten seuraksi ja lopulta kierrettyäni monta hyllyä, josta mukaan oli lähtenyt vaikka mitä edulliseen hintaan, saavuin hyllylle, joka oli omistettu jättiläisromaaneille. Siellä silmät kiinnittyivät välittömästi kirjan selkään, jossa luki hopeisilla kirjaimilla Blondi. Olin toki kuullut tästä positiivisia arvioita saaneesta jättiläisestä aiemminkin, mutta en ollut ehtinyt hakemaan sitä kirjastosta. Nyt se lähti hansikoidussa kädessäni yhdessä muun kirjakasan kanssa. Maksoin ja marssin ulos liikkeestä, mutta Oatesin kirjaan en päässyt käsiksi ennen kuin vasta parin päivän päästä lentokoneessa matkalla Teneriffalle.
 
Blondi on fiktiivinen romaani ikoni Marilyn Monroen elämästä, ja Oates tekeekin heti alussa selväksi sen, ettei tästä elämäkerrasta kannata etsiä faktatietoa Marilyn Monroen (tai sitten Norma Jean Bakerin) elämästä. Monia nimiä on muutettu, mutta se ei pahemmin häiritse.  
 
Romaani on surullinen ja karu kuvaus Norma Jean Bakerin elämästä. Naisesta, jolle miehet, studion tuottajat ja managerit loivat nimen Marilyn Monroe. He pitävät tätä tyhmänä, keinotekoisena blondina ja omana luomuksenaan, jota he voivat käyttää loputtomasti hyväkseen. Mutta Norma Jean ei ole tyhmä, ei laisinkaan. Hänestä piirtyy kuva nerona ja sivistyneenä ihmisenä, jolla oli elämälleen huonot lähtökohdat mielisairaan äidin ja sijaiskasvattajien käsissä. Elämä ilman isää varjostaa Norma Jeanea koko romaanin ajan ja loppua kohden isättömyys saa traagiset mittasuhteet. Hän haluaa päättää omasta elämästään, mutta se tehdään koko ajan vaikeammaksi, ja studion lääkärien tuputtamat lääkkeet saattavat hänet syöksykierteeseen. Mutta koko ajan, kaikesta hyväksikäytöstä huolimatta hän tiedostaa olevansa ikoni ja vastustaa kiivaasti tuottajien, managerien ja aviomiesten halua määräillä häntä. Toisaalta hän myös nauttii kuuluisuudesta ja sen tuomasta loistosta. Mutta viimeistä sataa sivua lukiessa tietää, että loppu on väistämättä tulossa, ja kun Norma Jean tapaa Kennedyn veljekset, tietää, että loppuun ei ole pitkä matka.
 
Kirja imaisee lukijansa maailmaansa heti ensimmäisen 10 sivu jälkeen. Kirjan lukemiseen kannattaa kuitenkin varata aikaa, koska kirja on välillä niin synkkä, että siitä täytyy pitää taukoa. Alussa kuvastuva pikkutytön toiveikkuus, joka johtuu muuttamisesta äidin uuteen asuntoon, muuttuu nopeasti ahdistuneisuudeksi. Kun äiti juottaa Norma Jeanelle teen mukana vodkaa ja kylvettää kuumassa vedessä, huutaa ja on ilmiselvästi seonnut, voisi uskoa, ettei tarina voi mennä enää karummaksi. Erehdys. Niin valittavaa kuin se onkin, niin kirja muuttuu jatkuvasti synkemmäksi. Aina välillä tarinassa on toivonpilkahduksia, kuten raskaudet ja häät, mutta nekin muuttuvat lopulta tragedioiksi. Kaikesta tästä huolimatta kirja on pakko lukea loppuun, siitäkin huolimatta, että se on toisinaan pakko laskea käsistä.
 
Kun Blondin on lopulta saanut luettua loppuun, on jotenkin tyhjä olo. Mutta kirja kannatti lukea ja viikko sen parissa oli mielenkiintoinen. Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, joilla on aikaa lukea, ja joita ei häiritse valtava sivumäärä.
 
Eero